Tällä välin arkkidiakoni läähätti. Hänen kaljulta otsaltaan valui virtanaan hikeä, hänen kyntensä raapiutuivat verille kivessä, hänen polvensa kaivautuivat nahattomiksi kiviseinää vasten. Hän kuuli vesikouruun tarttuneen kauhtanansa repeävän joka ponnistuksesta, minkä hän teki. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi vesitorven jatkona oli lyijyinen johto, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Arkkidiakoni tunsi tämän johtotorven vähitellen vääntyvän. Tuo kurja ajatteli, että kun hänen kätensä käyvät voimattomiksi uupumuksesta, kun hänen kauhtanansa halkeaa, kun tämä lyijytorvi taittuu, hän putoaa, ja kauhu jähmetti hänen sydämensä. Toisinaan hän tuijotti noin kymmenen jalkaa alempana olevaa, kivikuvioitten muodostamaa pengermän tapaista, ja hän rukoili taivasta sydämensä pohjasta sielunsa ahdistuksessa, että hänen suotaisiin päättää päivänsä tällä kahden neliöjalan suuruisella ulkonemalla, kestäisipä se vaikka sata vuotta. Kerran hän katsahti alas torille syvyyteen. Kohottaessaan jälleen päänsä hän sulki silmänsä, ja hänen hiuksensa törröttivät pystyssä.
Näiden kahden miehen äänettömyys oli hirvittävää. Samalla kuin arkkidiakoni jonkin jalan päässä kamppaili kauhean kuoleman kanssa, Quasimodo itki ja katseli Grève-torille.
Kun arkkidiakoni huomasi, että kaikki hänen rynnistelynsä vain heikonsivat sitä vaivaista tukea, mikä hänellä vielä oli, hän päätti pysytellä aivan hiljaa. Hän riippui siinä syleillen vesitorvea, tuskin hengittäen, hievahtamatta, ilman pienintäkään muuta liikahdusta kuin tuo koneellinen vatsan kouristus, jonka tuntee, kun unessa luulee putoavansa. Hänen tuijottavat silmänsä olivat auki valjun ja hämmästyneen näköisinä. Vähitellen hänen otteensa kuitenkin herpaantui, hänen sormensa luisuivat vesitorvesta, hän tunsi yhä enemmän käsivarsiensa heikontuvan ja ruumiinsa painavan. Lyijytorvi, joka häntä kannatti, taipui joka hetki yhä alemmas syvyyttä kohden. Hän näki allaan Saint-Jean-le-Rondin katon pienenä kuin kahtia taitettu kortti. Hän katseli tornin välinpitämättömiä veistokuvia, jotka hänen laillaan riippuivat syvyyden yläpuolella, mutta ilman pelkoa omasta puolestaan tai sääliä häntä kohtaan. Hänen ympärillään oli kaikki kiveä: hänen silmäinsä edessä ammottavat hirviöt, syvällä hänen allaan torilla katukiveys, hänen päänsä yllä itkevä Quasimodo.
Tuomiokirkon edustalla seisoskeli jokunen ryhmä uteliaita, jotka rauhallisesti koettivat arvailla, kuka mahtoi olla tuo hullu, joka huvitteli niin omituisella tavalla. Pappi kuuli heidän sanansa, sillä heidän äänensä kuului hänen korviinsa selvästi ja kimeästi:
— Mutta hänhän taittaa niskansa! Quasimodo itki.
Vihdoin arkkidiakoni raivosta ja kauhistuksesta kuohuen käsitti, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia. Hän keräsi kuitenkin kaikki jäljellä olevat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Hän kouristi itsensä torvea vasten, työnsi polvillaan muuria, iski sormensa kivessä olevaan halkeamaan ja hänen onnistui kavuta ehkä jalan verran; mutta tämä äkillinen rynnistys sai lyijytorven, johon hän nojasi, äkkiä vääntymään. Samalla halkesi kauhtanakin. Tuntien tällöin kaiken pettävän allaan ja pidellen ainoastaan kangistuneilla ja uupuneilla käsillään kiinni jostakin tuo onneton sulki silmänsä ja hellitti otteensa vesitorvesta. Hän putosi.
Quasimodo näki hänen putoavan.
Niin korkealta putoaa harvoin pystysuoraan alas. Arkkidiakoni syöksyi aluksi pää edellä ja kädet levällään, sitten hän pyörähti usean kerran ympäri. Tuuli työnsi hänet erään talon kattoa vastaan, jolloin hänen murskautumisensa alkoi. Hän ei kuitenkaan ollut vielä kuollut sinne ehtiessään. Kellonsoittaja näki hänen koettavan tarttua kiinni kattoon kynsillään, mutta se oli liian luisu, eikä hänellä ollut enää voimia. Hän liukui nopeasti alas kuin irtautunut kattotiili ja putosi katukiveykselle. Siellä hän ei enää hievahtanutkaan.
Silloin Quasimodo kohotti katseensa mustalaistyttöä kohden, jonka valkopukuisen ruumiin hän näki riippuvan kaukana hirsipuussa ja vavahtelevan kuolinkamppailun viimeisissä kouristuksissa, sitten hän laski sen alas tornin juurella viruvaan arkkidiakoniin, jonka ruumiilla ei ollut enää ihmisruumiin muotoja, ja virkkoi nyyhkytyksen paisuttaessa hänen rujoa rintaansa:
— Voi! kaikki, mitä olen rakastanut!