Viidennentoista vuosisadan lopulla tuo kaamea hirsipuu, joka oli peräisin vuodelta 1328, oli jo sangen rappeutunut. Hirret olivat madonsyömät, ketjut ruostuneet, pylväät homeesta vihreät. Alustan kivilohkareet olivat halkeilleet liitoksistaan ja ruohoa kasvoi tuolla kattopengermällä, johon ei ihmisjalka astunut. Tämä muistomerkki oli taivasta vasten kaamea näky, varsinkin öisin, jolloin kuu valaisi noita vaaleita pääkalloja, tai kun yötuuli heilutteli ja kalisteli ketjuja ja luurankoja pimeässä. Tämän hirttopaikan läheisyys loi koko tienooseen synkän leiman.
Tämän hirvittävän rakennuksen kivinen alusta oli ontto. Se oli muodostettu suureksi kellariksi, jonka sulki vanha, rikkinäinen rautaveräjä ja jonne heitettiin paitsi niitä ihmisruumiin jätteitä, joita irtautui Montfauconin ketjuista, myös kaikissa Pariisin vakinaisissa hirsipuissa teloitettujen onnettomain ruumiit. Tähän syvään luuhuoneeseen, jossa niin monta inhimillistä tomumajaa ja niin paljon rikoksia on yhdessä mädäntynyt, ovat myös monet maailman mahtavat ja monet viattomat saaneet toinen toisensa jälkeen tallettaa luunsa, aina Enguerrand de Marignista, joka uudisti Montfauconin ja joka oli rehellinen mies, amiraali de Coligniin saakka, joka oli viimeinen ja joka myös oli rehellinen mies.
Mitä Quasimodon salaperäiseen katoamiseen tulee, kerromme tässä mitä siitä tiedämme.
Kun noin kaksi vuotta tai kahdeksantoista kuukautta niiden tapausten jälkeen, joihin tämä kertomus päättyy, tultiin etsimään Montfauconin kellarista kaksi päivää aikaisemmin hirtetyn Olivier le Daimin ruumista, jonka omaiset olivat hankkineet Kaarle VIII:lta luvan haudata hänet parempaan seuraan Saint-Laurent'iin, löydettiin kaikkien noiden hirvittävien ruumiitten seasta kaksi luurankoa, joista toinen syleili omituisesti toista. Toisella näistä luurangoista, joka oli naisen, oli vielä joitakin riekaleita puvusta, joka oli ollut valkeata kangasta, ja sen kaulassa nähtiin korallihelminauha, jossa riippui pieni, vihreällä lasihelmellä koristettu silkkipussi, joka oli auki ja tyhjä. Nämä esineet olivat niin halpa-arvoisia, ettei pyöveli nähtävästikään ollut niistä huolinut. Toinen, joka lujasti syleili sitä, oli miehen luuranko. Huomattiin, että sen selkärangassa oli kyttyrä, sen niska painunut hartiaan väliin ja toinen jalka toista lyhempi. Ainoakaan niskanikama ei ollut venähtänyt sijoiltaan, joten oli ilmeistä, ettei miestä ollut hirtetty. Mies, jonka luuranko se oli ollut, oli siis tullut sinne ja kuollut siellä. Kun aiottiin irrottaa sitä luurangosta, jota se syleili, se hajosi tomuksi.
VICTOR HUGO
Victor Hugo on 1800-luvun ranskalaisen romantiikan tunnetuin romaanikirjailija ja aikansa kirjallisen elämän johtohenkilöitä. — Hän syntyi Besançonin varuskuntakaupungissa 26.2.1802; hänen isänsä oli eräs Napoleonin kenraaleista, jolle hallitsija soi nimellisen kreivinarvon — myöhemmin kirjailija piti tiukasti kiinni tästä aatelisesta syntyperästään, vaikka hänen esi-isänsä ovat todistettavasti olleet porvareita. Lapsuudenkodissa vanhempien välit olivat huonot, ja Hugo näyttää perineen isältään vapaat elintapansa. Perhe joutui muuttelemaan paikasta toiseen, mm. v. 1181 Espanjaan. Täällä Victor Hugo tutki innostuneena varsinkin Burgosin katedraalia ja hän joutui näkemään myös suunnattomia raajarikkoisarmeijoita Napoleonin haavoittuneiden sotilaiden laahustaessa kohti Ranskaa. Madridissa tuleva kirjailija kävi munkkien pitämää koulua. Koulun portinvartija Corcovita oli epämuodostunut raukka, ja Victor Hugo on kertonut nähneensä tässä miehessä ensi kerran Quasimodonsa todellisuusvastineen. Niinpä Hugon ensimmäisessä romaanissa "Pariisin Notre-Dame" (1831) onkin runsaasti Espanjan-kaudelta periytyviä aineksia, samalla kun teos todistaa kirjailijan Walter Scottin romaaneja kohtaan tuntemasta ihailusta.
Romaanin ensimmäisten painosten ilmestyessä puuttui siitä kolme lukua. Ensimmäisen täydellisen painoksen esipuheessa, joka on päivätty lokakuun 20. päivänä 1832, Hugo selittää, että romaanin käsikirjoituspinkasta oli joutunut harhateille kolme lukua; kahdessa käsiteltiin Pariisin historiaa ja rakennustaidetta. Lukijat tuskin huomasivatkaan niiden puuttumista, sillä ne eivät mitenkään vaikuttaneet romaanin juoneen. Hugo selittää käsittävänsä romaanin niinkuin näytelmänkin muodon yhtenäisenä syntyväksi kokonaisuudeksi, jota ei voi perästä päin paikkailla. Sen tähden hän ei halunnut — eikä viitsinytkään, kuten hän tunnustaa — kirjoittaa uudelleen kadoksiin joutuneita lukuja, vaan julkaisi romaanin sellaisenaan. Hugo piti kuitenkin näitä ensipainoksista puuttuneita lukuja niin tärkeinä kokonaisuuden kannalta, että hän liitti ne heti romaaniinsa, kun ne löydettiin. Niiden merkityksen tajuavat — hän sanoo — erityisesti ne lukijat, jotka eivät etsi teoksesta ainoastaan draamallista kertomusta, vaan nauttivat myös siihen kätketystä aatesisällöstä, sen esteettisistä ja filosofisista ajatuksista. Hän kumoaa pontevasti sen harhaluulon, että nämä luvut olisivat jälkeen päin tehtyjä lisäyksiä.
"Notre-Damen" ohella Victor Hugon luetuimpia kirjoja ja hänen varsinainen pääteoksensa on "Kurjat" (1862), laaja yhteiskunnallisia epäkohtia ruoskiva romaani.
Eläessään Hugo oli palvottu ja vihattu: milloin hän oli Ranskan Akatemian jäsenenä, milloin maanpakoon karkoitettuna. Mutta hän kävi vakaumuksella taistelua kaikkia epäkohtia vastaan, ja kun hän 22.5.1885 kuoli, haudattiin hänet suurin juhlallisuuksin Panthéoniin.