Hän aikoi juuri mennä Saint-Michel-sillan yli, kun hän tapasi poikia, jotka juoksentelivat heilutellen palavia soihtuja ja sähikäisiä.
— Kirottu ilotulitus, Gringoire virkkoi ja kääntyi Rahanvaihtosillalle. Sillan päässä olevien talojen seinille oli ripustettu kolme suurta taulua, jotka esittivät kuningasta, dauphiniä ja Flanderin Margaretaa, sekä kuusi pienempää, jotka esittivät Itävallan arkkiherttuaa, Bourbonin kardinaalia, herra de Beaujeutä, Ranskan Jeannea, Bourbonin äpärää ja vielä jotakin, jota en oikein muista, kaikki soihduilla valaistuina. Joukko ihmetteli.
— Sinä onnellinen Jehan Fourbault! Gringoire huokasi ja käänsi selkänsä mestarin tauluille, suurille ja pienille. Hänen eteensä avautui katu. Se näytti hänestä niin pimeältä ja autiolta, että hän toivoi siellä pääsevänsä kuulemasta ja näkemästä kaikkea sitä, mikä saattoi johtaa hänen mieleensä juhlan. Hän lähti astelemaan sitä. Hetkisen kuluttua sattui hänen jalkansa johonkin vastukseen; hän kompastui ja kaatui. Se oli juhlalyhde, jonka kirjurit olivat aamulla päivän kunniaksi asettaneet jonkun parlamentin presidentin asunnon portin eteen. Gringoire kesti urheasti tämän uuden löytönsä. Hän nousi ja saapui viimein joen rannalle. Jätettyään taakseen siviili- ja rikosoikeusvankilain tornit ja kahlattuaan kiveämättömällä rantaäyräällä nilkkojaan myöten kurassa pitkin kuninkaallisen puutarhan korkeaa muuria, hän saapui kaupungin länsipäähän ja seisoi hetken katsellen Passeur-aux-Vaches nimistä saarta, joka sittemmin on hävinnyt Uudensillan ja pronssihevosen alle. Saari näytti hänestä pimeässä mustalta möhkäleeltä vaalean, kapean joenhaaran takana, joka erotti sen hänestä. Himmeästä valopilkusta saaressa saattoi arvata mehiläiskeon muotoisen mökin paikan, jossa lehmäpaimen vietti yönsä.
— Sinä onnellinen lehmäpaimen! Gringoire mietti, sinä en ajattele kunniaa etkä kirjoita häärunoelmia! Mitäpä liikuttaa! sinua Burgundin herttuattarien ja kuninkaiden naimisiinmeno! Sinä et tunne muita helmiä [Margareta: helmi] kuin mitä huhtikuu syöttää sinun lehmillesi! Ja minulle, runoilijalle, on vihelletty, minä värisen vilusta ja olen velkaa kaksitoista souta, ja minun kengänpohjani ovat niin läpinäkyvät, että ne kelpaisivat lasin virkaan sinun lyhdyssäsi. Kiitos, lehmäpaimen, sinun mökkisi on rauhoittanut minua ja saanut minut unohtamaan Pariisin!
Samassa herätti hänet lyyrillisestä tunnelmastaan suuri raketti, joka sähisten kohosi ilmaan tuosta onnellisesta majasta. Lehmäpaimen siellä otti osaa päivän ilotteluun ja poltti omaa ilotulitustaan.
Tämä raketti sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Gringoiren selkäpiitä.
— Kirottu juhla! hän huudahti, vainoatko minua kaikkialla? Hyvä
Jumala! lehmäpaimenen mökilläkin!
Sitten hän katseli Seineä jalkainsa juurella, ja kauhea kiusaus valtasi hänet.
— Ah! hän sanoi, miten mielelläni hukuttautuisin, ellei vesi olisi niin kylmää!
Silloin hän sai äkkiä epätoivoisen päähänpiston: koska hän ei päässyt rauhaan narripaaveista, Jehan Fourbault'n maalauksista, juhlalyhteistä, soihduista eikä raketeista, hän päätti rohkeasti heittäytyä keskelle juhlaa ja lähteä Grève-torille.