Iskun huumaamana Gringoire oli jäänyt makaamaan kiveykselle kadun kulmauksessa olevan Marian-kuvan eteen. Vähitellen hän tuli kuitenkin tajuihinsa. Ensin hän oli hetkisen miellyttävästi puolipökerryksissä, ja mustalaistytön ja vuohen ilmankevyet olennot sekoittuivat Quasimodon nyrkin painoon. Tätä tilaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sangen voimakas viluntunne siinä osassa hänen ruumistaan, joka kosketti maahan, herätti hänet.
Mistä ihmeestä tämä kylmyys mahtaa tulla? hän mutisi itsekseen. Hän huomasi silloin makaavansa katuojassa.
— Kirottu kyttyräselkä! hän murahti hampaittensa välistä ja aikoi nousta. Mutta lyönnin ja putoamisen jäljet tuntuivat vielä selvästi ja hänen oli pakko maata paikoillaan. Kun hänellä oli käsi vapaana, hän piti sitä nenänsä edessä ja alistui kohtaloonsa.
— Pariisin loalla, hän ajatteli (sillä hän piti varmana, että hän nyt saisi tyytyä makaamaan katuojassa, "ja mitä muuta tehdä vuoteessa kuin miettiä?") — Pariisin loalla on aivan erikoisen löyhkäävä ominaisuus. Se sisältää varmasti suuren annoksen hajusuoloja ja salpietaria. Se on ainakin mestari Nicolas Flamelin ja hermeetikkojen mielipide.
Sana hermeetikko johti äkkiä hänen ajatuksensa arkkidiakoni Claude Frolloon. Hän muisteli väkivaltaista näytelmää, jonka oli nähnyt; miten mustalaistyttö koetti riuhtoa itseään irti kahden miehen kourista, miten Quasimodolla oli ollut toinen mies mukanaan, ja arkkidiakonin yrmeät ja ylväät kasvot näyttäytyivät epäselvinä hänen muistissaan.
— Olisipa todellakin harvinaista, hän mietti ja alkoi tälle pohjalle rakennella olettamusten mielikuvarakennusta, tuota filosofien ilmalinnaa, kun sama ankara vilunväristys, jonka hän jo ennenkin oli tuntenut, herätti hänet todellisuuteen.
— Minähän jäädyn! hän huudahti.
Paikka kävi hetki hetkeltä yhä sietämättömämmäksi. Katuojan veden jokainen molekyyli poisti Gringoiren selästä molekyylin säteilevää lämpöä, ja lämpömäärän ero hänen ruumiinsa ja katuojan välillä väheni säälimättömästi.
Muuan toisenlainenkin ikävyys sattui hänelle samalla ja yhtä arvaamatta.
Parvi poikia, noita pieniä paljasjalkaisia vintiöitä, joita ammoisista ajoista saakka on katupoikain nimellä kiertänyt Pariisin katuja ja jotka meidän lapsuutemme päivinä heittelivät meitä kivillä, kun iltasin palasimme kotiin koulusta, koska meidän housumme eivät olleet risaiset, parvi noita pieniä vekkuleita tulla vilisti huutaen ja nauraen välittämättä lainkaan naapurien yörauhasta sitä kadunkulmaa kohden, jossa Gringoire makasi. He kuljettivat mukanaan jotakin, joka näytti säkiltä, ja jo yksin heidän puukenkiensä kolina saattoi herättää vaikka kuolleen henkiin. Gringoire, joka ei vielä ollut kokonaan vainajien kirjoissa, kohottautui puolittain.