Keskelle salin toista sivuseinää, vastapäätä pääovea oli alankomaalaisia lähettiläitä ja muita suuruuksia varten, joita oli kutsuttu katsomaan mysteerin esitystä, rakennettu kultakankaalla päällystetty parveke, johon oli tehty ovi eräästä kultaiseen huoneeseen johtavan käytävän ikkunasta.
Yllä mainitulla marmoripöydällä esitettäisiin mysteeri vanhan tavan mukaan. Se oli jo aikaisin aamulla pantu tätä tarkoitusta varten asianmukaiseen kuntoon. Sen mahtavalla marmorilevyllä, joka oli täynnä kirjurien kantojen piirtämiä viiruja, oli korkeahko lautateline, jonka lattiaksi laitettu, joka taholle näkyvä päällystä oli tarkoitettu näyttämölavaksi, samalla kun sen verhoilla peitetty sisusta oli aiottu näyttelijäin pukuhuoneeksi. Lavalle päästiin yksinkertaisesti näyttämön eteen asetettuja portaita myöten, joiden jyrkät astuimet olivat ainoana yhdyssiteenä näyttämön ja pukuhuoneen välillä. Ei mikään esiintyminen ollut niin odottamaton, ei mikään tapahtuma tai teatteritemppu niin äkillinen, etteivät näyttelijät olisi ehtineet kiivetä näitä portaita myöten lavalle. Sinä taiteen ja teatterikoneiston viaton ja kunnianarvoinen lapsuusaika!
Neljä palatsivoudin nihtiä, joiden tehtäviin kuului vartioiminen kaikissa kansanhuveissa niin juhla- kuin mestauspäivinäkin, oli asettunut marmoripöydän neljään kulmaan.
Näytännön ei pitänyt alkaa ennen, kuin palatsin suuri kello löisi kaksitoista. Se oli kylläkin tavallista myöhäisempi aika teatteriesityksen alkamiselle, mutta näin oli täytynyt tällä kertaa tehdä alankomaalaisten vuoksi.
Nyt oli kuitenkin koko katsojajoukko odottanut varhaisesta aamusta asti. Suuri osa näistä näkemisen haluisista oli päivänkoitosta alkaen värjötellyt palatsin suurten portaitten edessä, Vakuuttivatpa toiset viettäneensä yönkin pääoven edessä päästäkseen varmasti ensimmäisinä sisälle. Joukko kasvoi joka hetki ja alkoi kohota nousuveden lailla seinille, paisua pylväille, täyttää ikkunakomerot, kamanat ja pielet, kaikki rakennuksen ulkonemat, kaikki patsaiden jalustat. Ahtaus, kärsimättömyys, ikävä, raisua omavaltaisuutta herättävän huvittelupäivän vapaus, sananvaihdot, joita sattui kaikkialla kyynärpään iskun tai raudoitetun kannan kolhaisun takia, pitkän odotuksen synnyttämä väsymys, kaikki se antoi jo aikoja ennen, kuin lähettiläiden piti saapua, vihaisen ja katkeran kaiun tuosta seinien kehään ahtautuneesta, likistyksissä seisovasta, tyrkitystä ja poljetusta kansanjoukosta kohoavalle puheensorinalle. Kuului vain huutoja ja kirouksia alankomaalaisille, kauppiaskunnan esimiehelle, Bourbonin kardinaalille, palatsivoudille, Itävallan Margaretalle, vartijoille, pakkaselle, kuumuudelle, rumalle ilmalle, Pariisin piispalle, narripaaville, pylväille, patsaille, toisaalla suljetulle ovelle, toisaalla avoimelle ikkunalle, mikä kaikki herätti suurta iloa niissä ylioppilas- ja lakeijaparvissa, jotka joukon seassa seisten sinkauttivat ivasanojaan yleiseen tyytymättömyyden sorinaan ja siten ikään kuin neulanpistoilla yhä kiihdyttivät joukon kärsimättömyyttä.
Parvi näitä vallattomia paholaisia oli särkenyt ruudut eräästä ikkunasta ja istuutunut rauhassa ikkunalaudalle, josta he katselivat pistopuheita lasketellen milloin ulos torilla seisovaa joukkoa, milloin sisällä odottajia. Heidän ilveilevistä eleistään, heidän raikuvasta naurustaan ja siitä karkeasta pilasta, jota he laskettelivat toveriensa avulla ympäri salia, saattoi helposti nähdä, ettei näitä maan toivoja lainkaan vaivannut muun yleisön väsymys ja ikävä, ja että he sangen taitavasti osasivat valmistaa siitä, mitä heillä oli silmiensä edessä, näytelmän omaa erityistä hauskuuttaan varten, mikä sai heidät kärsivällisesti odottamaan luvassa olevaa.
— Sieluni autuuden kautta, sinäkö siellä oletkin, Joannes Frollo de Molendino! eräs heistä huusi pienelle, vaaleatukkaiselle veitikalle, jolla oli kauniit ja kujeelliset kasvot ja joka oli kiivennyt erään pylväänpään akantuslehdille. — Syystä oletkin saanut nimen Mylly-Jussi, sillä käsivartesi ja sääresi pyörivät kuin tuulimyllyn siivet. Miten kauan olet siellä istunut?
— Piru armahtakoon, Joannes Frollo vastasi. — Olenhan istunut täällä jo yli neljä tuntia ja toivon, että ne luetaan hyväkseni kiirastulessa. Olen kuullut Sisilian kuninkaan kahdeksan kuorolaulajan aloittavan ensimmäisen messuvärssynsä kello seitsemältä Sainte-Chapellessa.
— Kauniita laulajia! Äänikin heillä on terävämpi kuin heidän piippolakkinsa! toinen jatkoi. — Ennen kuin kuningas perusti messun pyhälle herra Johannekselle, olisi hänen pitänyt ottaa selvä, pitääkö herra pyhä Johannes siitä, että latinaa veisataan provenselaiseen tapaan.
— Sen hän on tehnyt lihottaakseen noita kirottuja sisilialaisia laulajia, huusi kovalla äänellä muuan vanha nainen ikkunan alapuolella olevasta joukosta. — Tahdon vain kysyä: onko laitaa, että maksetaan tuhat pariisilaista livreä yhdestä messusta ja vielä merikalan verottamisella Pariisin halleissa!