— Sinä näyt aikovan pöristä meidät hengiltä loruillasi. Hitto vieköön, etkö voi antaa hirttää itseäsi vähemmällä!
— Anteeksi, herra Tunisin kuningas, Gringoire vastasi, puolustautuen askel askeleelta. Sitä asiaa sietää punnita… Hetkinen vielä!… Kuulkaa minua!… Ettehän tahdo tuomita minua kuulustelematta…
Hänen onneton äänensä häipyi kokonaan siihen huumaavaan meluun, joka nyt syntyi hänen ympärillään. Kattilasta kuului entistä pahempi räminä, ja kaiken lisäksi oli muuan vanha eukko pannut kolmijalalle paistinpannun, jossa kärisevä rasva piti sellaisen räiskeen kuin parvi kirkuvia poikia naamiota seuratessaan.
Tällä välin näytti Clopin Trouillefou neuvottelevan Egyptin herttuan ja Galilean keisarin kanssa, joista jälkimmäinen oli aivan juovuksissa. Sitten hän huusi:
— Hiljaa siellä!
Mutta kun kattila ja paistinpannu eivät kuulleet häntä, vaan jatkoivat duettoaan, hän hyppäsi alas tynnyriltään, antoi kattilalle sellaisen potkun, että se kieri hyvän matkan päähän lapsineen, potkaisi paistinpannua, niin että sen sisällys roiskahti tuleen, ja palasi taas vakavana valtaistuimelleen, välittämättä lapsen nyyhkytyksistä tai murisevasta eukosta, jonka illallinen siten joutui liekkien saaliiksi.
Trouillefoun viittauksesta astuivat herttua, keisari, arkkikätyrit ja hurskastelijat esiin ja asettuivat puoliympyrään hänen ja Gringoiren ympärille, jota nuo kolme kerjäläistä yhä pitelivät kauluksesta. Se oli puoliympyrä ryysyjä, repaleita, katinkultaa, hankoja, kirveitä, hoippuvia koipia, voimakkaita, paljaita käsivarsia, likaisia, kalpeita ja tylsiä kasvoja. Keskellä tätä kerjäläisten pyöreätä pöytää kohosi Clopin Trouillefou hallitsijanhahmona aivan kuin doogi tämän senaatin edessä, kuin kuningas päärien joukossa, kuin paavi konklaavin keskellä, ensiksikin ylemmän asemansa vuoksi tynnyrillä ja toiseksi jonkin käskevän, karskin ja pelottavan ominaisuutensa vuoksi, joka sai hänen silmänsä säkenöimään ja peitti kulkuri tyypin eläimellisen ilmeen hänen villeillä kasvoillaan. Hän oli kuin metsäkarju sikojen joukossa.
— Kuulehan, hän sanoi Gringoirelle, ja siveli käsnäisellä kädellään muodotonta leukaansa, en keksi mitään syytä, miksi sinua ei hirtettäisi. Se ei kylläkään taida olla oikein mieluista sinusta, ja sehän onkin luonnollista, sillä te ette ole siihen tottuneet. Te annatte sille aivan liian suuren merkityksen. Mutta me emme tahdo sinulle mitään pahaa ja merkiksi siitä tahdon ilmoittaa sinulle erään tavan, jolla voit suoriutua toistaiseksi asiasta. Tahdotko ruveta meikäläiseksi?
On helppoa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä ehdotus teki Gringoireen, joka jo näki elämän luisuvan käsistään ja alkoi pitää itseään menneenä miehenä. Hän tarttui innokkaasti tähän ehdotukseen.
— Tahdon, varmasti, mielelläni, hän sanoi.