— Huomautan sinulle, että sinut hirtetään sittenkin.
— Perhana! virkkoi runoilija.
— Ainoastaan sillä erotuksella, että sinut hirtetään myöhemmin, suuremmilla menoilla ja hyvän Pariisin kustannuksella kauniissa kivihirressä, ja että kunnialliset ihmiset hirttävät sinut. Onhan se lohdullisempaa.
— Niin kai, Gringoire vastasi.
— On vielä muitakin etuja. Vapaana porvarina ei sinun tarvitse, niinkuin Pariisin hyvien porvarien, maksaa puhtaanapidosta, köyhäinhoidosta eikä katuvalaistuksesta.
— Mainiota, sanoi runoilija. — Olen kulkuri, argotlainen, vapaa porvari, puukkojunkkari, kaikkea mitä tahdotte. Ja kaikkea tuota olin jo muuten ennenkin, herra Tunisin kuningas, sillä minä olen filosofi; et omnia in philosophia, omnes in philosopho continentur [ja kaikki filosofiassa, kaikki filosofissa yhtyvät], kuten tiedätte.
Tunisin kuningas rypisti kulmakarvojaan.
— Miksi sinä minua luulet, ystäväni? Mitä Unkarin juutalaisen mongerrusta sinä oikein laulat? En ymmärrä hepreaa. Eikä tarvitse olla juutalainen ollakseen rosvo. Minä en muuten enää varasta, olen noussut korkeammalle; minä tapan. Rosvo, mutta en taskuvaras.
Gringoire koetti sopertaa anteeksipyyntöjä näiden lyhyitten, vihaisella äänellä huudettujen lauseitten välillä.
— Pyydän anteeksi, herra kuningas, se ei ole hepreaa vaan latinaa.