Neiti Alma Hagberg oli oleskellut 14 päivää kylpölässä muodostamatta mitään seuruetta. Parhaimmat nuoret herrat, silloin kun hän saapui, olivat jo tilatut, ja niistä uusista, jotka olivat ilmaantuneet, ei kukaan ollut häntä miellyttänyt. Hänellä oli hyvin tuntuvassa määrässä tuo naisellinen heikkous näyttäytyä ja koettaa tulla huomatuksi. Seurueen muodostaminen parin luutnantin tai varatuomarin kanssa ei hänelle itsessään olisi ollut ollenkaan vastenmielistä, mutta niiden olisi pitänyt olla ensiluokan luutnantteja ja ensiluokan varatuomareja. Hän nimittäin tässä suhteessa oli kokeneempi ja tarkkanäköisempi kuin saman ikäisensä, niin että hän tiesi, että oli olemassa ero luutnanttienkin ja varatuomarien välillä.
Ne olennot näitä lajeja, jotka ajelehtivat vielä yksinäisinä, eivät kuuluneet ensi luokkaan. Ne olivat kyllä siivoja herroja, mutta mitättömiä, ne eivät tulleet kysymykseenkään.
Neiti Hagbergin heikkouksiin, paitse haluansa näyttäytyä ja herättää huomiota, kuului vielä myöskin taipumuksensa kirjallisuuteen ja taiteesen. Kylpölässä kulki maine hänestä, että hän kirjoitti, eikä pistänyt hänen päähänsäkään koskaan tehdä sitä tyhjäksi. Päinvastoin hän puheli mielellään tuttavuuksistaan taiteilija- ja kirjailijamaailmassa ja huvitteliihe väliin mainitsemalla nimiä, joilla seurapiirin arvoisien jäsenien korvissa oli sama salaperäinen ja pelästyttävä kaiku kuin möröllä pikku lapsille, ja jotka arveluttavassa ajatusyhteydessä sovitettiin hänen pienien pukumerkillisyyksien kanssa yhteen, ja jonka kautta hän itse tuli esiintymään jonkunmoisena pienenä näppäränä jakobiininä hameissa. Tämä myös oli aivan itsetietoista, hän tiesi, että fryygiläinen hattu, jonka hän houkuttelevaan asentoon asetti vaalealle tukalleen, puki häntä hyvin, mutta hänen ei koskaan tarvinnut pelätä, että tämä pieni viekistely otettaisiin täydellä todella, siksi oli hän liian suuressa määrässä korkeamman seurapiirin todellinen lapsi.
Hän oli rikkaan kauppiaan tytär Malmöstä. Ollen hyväpäinen, oli hän myöskin saanut huolellisen kasvatuksen. Hän oli ollut erään etelä-Ruotsin ylioppilaskaupungin ensimmäisiä naisylioppilaita, ja siellä kierteli vielä ahdasmielisten pikkukaupunkilaisrouvien kesken pari kaskua hänen osanotostaan punssikekkereihin, jotka vastaleivotut apollonpojat olivat pitäneet julkisessa paikassa. Hän oli sen jälkeen ollut vuoden kasvatuslaitoksessa Sveitsissä, pari kuukautta Pariisissa ja parisen kesää isänsä kanssa Karlsbadissa.
Tämä kaikki antoi hänelle sekä pikkukaupunkilaisrouvain että tukholmalaisherrain silmissä ulkolaiskuosin, joka lepytti heidät hänen pukumerkillisyyksiensä kanssa ja vieläpä voi saada heidät katselemaan sormiensa lomitse hänen katupoikamaista tapaansa, että aina tehdä ja sanoa juuri sitä, jonka hän tiesi heistä tuntuvan enimmän uskomattomalle ja hämmästyttävälle. Hänessä oli kumminkin aina jotain, jonka vuoksi ei koskaan voinut todella uskoa hänen vakuutuksesta suosivan noita uudenaikaisia hirvittäviä aatteita. Hän tuntui tekevän vastaväitteensä vain leikillä, vallattomuudesta, lapsellisella uhalla, siksi että se puki häntä.
Yleensä oli hän hemmoteltu lapsi. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä kehdossa nukkuessaan. Hän oli ainoa lapsi ja isä ja täti, jotka häntä kasvattivat jumaloivat häntä. Kolmannesta ikävuodestaan oli hän ollut kodin itsevaltias. Sellaisella varmuudella, joka versoi tästä kasvatuksesta, oli hän tullut maailmaan, ja kaikkialla, minne vaan hän oli tullutkin, oli maailma alistunut tämän varman, rikkaasta kodista lähteneen pikku valtikan edessä.
Hän oikeastaan oli pikemmin ruma kuin kaunis, mutta hänen näössään sekä tavassaan oli sitä selittämätöntä, joka on miesten makuun ja ne seitsemän vuotta, sitte kun hän oli saanut pitkät hameet, olivat olleet hänelle saman jumaloitsemisen jatkoa, johon hän oli kodissa tottunut, sillä eroituksella vaan, että isän ja tädin osaa ottivat näytelläksensä useat pikkukaupungin leijonat Lundista ja Malmöstä sekä muutamat salaperäiset ulkomaalaiset, joita hän oli matkoillaan tavannut.
Itse oli hän luonnostaan kylmä ja hänen kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat tehneet hänet jo aikasin kyllästyneeksi.
Nykyään oli miehissä enää yksi ainoa ominaisuus, jonka kautta he voivat jossain suuremmassa määrässä herättää hänen mielenkiintoansa, nimittäin välinpitämättömyydellään.
Siinä suhteessa oli William Zimmermann jo heti alussa tehnyt häneen vaikutuksen. Tapa, jolla hän läheni häntä tuntui tytöstä siltä, kuin oikeastaan herra Zimmermannille olisi aivan yhdentekevää, kuinka hän käsittäisi hänen tapansa ja hänen keskustelunsa, pilkallisine pohjasävelineen ja ujostelemattomalla suoruudella, jossa voi havaita tavoittelemista eriskummallisuuksilla esiintymään, huvitti tyttöä siksi, että herra Zimmermann sillä tavoin, tietämättänsäkin, tuli näytelleeksi häntä kohtaan samaa osaa, johon hän itse oli tottunut asettautumaan ympäristönsä arvoisien jäsenten suhteen.