Olen ollut täällä neljätoista päivää. Oikeastaan matkustin tänne tavatakseni ihmistä, josta pidin, ja joka sitä paitse oli eräs nainen. Olimme leikkineet kesäsatua Lysekilissä ja olin saanut tietää, että hänen pitäisi tulla tänne. No, hän olikin kaupungissa, mutta emme tavanneet — tietystikin. Lohdutin itseäni Pelle Wahlbergin vakuutuksella, että Skoone on "hieno maakunta." En aivan ole hänen kanssansa samaa mieltä, mutta täytyyhän kumminkin katsella isänmaatansa; olen myös tehnyt pyhiinvaelluksen iso-isän huvilalle.
Sitä paitse olen ollut erääseen ääneen rakastunut jonkun ajan. Sen haltijatar asui huoneeni viereisessä huoneessa, samassa hotellissa, — asui yksin ja oli keuhkotautinen; se on kaikki mitä tiesin ja tiedän hänestä. Nyt hän on mennyt — en aavistakaan minne.
Mutta tuntui niin ikävälle ja tyhjälle iltasilla silloin kun tulin kotiin ja huomasin hänen olevan poissa. Ensiksikin näin, että hänen nimensä oli pyyhitty pois mustalta taululta — hätkähdin oikein — — sitte vasta huomasin minä hiljaisuuden täällä sisällä ja yksinäisyys tuntui niin sanomattoman painostavalle.
En aavistakaan, minkä näköinen hän oli, olen melkein varma, että hän oli ruma ja kulki vinossa. Mutta hänen äänensä kaiku oli hieno ja pehmeä ja hänen naurunsa, vaikka hermostunut, niin helähtelevä. Varmaan oli hän hysteerinen — yksi niistä tuhansista, jotka palavat sisällisesti. Sitä voi aavistaa kun kuuli hänen ohuehkon, notkean äänensä kuumeiset värähtelyt, pikaiset perusteettomat muutokset haikeasta tunteellisuudesta iloisuuteen ja päin vastoin.
Hänellä ei ollut ketään muuta kuin huoneen siistijätär, jonka kanssa olisi puhellut — — tuntui niin köyhältä ja hyljätyltä kun kuuli hänen puhuvan tuon hanhen kanssa, puhelevan vakavasti, ymmärräthän, sydän huulillansa, istuin ja toivoin, että hän kutsuttaisi minua luokseen. — Hän oli lapsellisen yksinkertainen tyttö-rukka, mutta tuossa lapsellisuudessa oli jotakin niin luonnonraitista. Ensimmäinen ja viimeinen oli kumminkin hänen äänensä, kuin lasi, ymmärräthän, mutta norja ja taipuisa; ja hänen murteensa — se kaikui kuin toinen kieli kamalan skoonelaisen murteen rinnalla, jota muuten kuulen ympärilläni. Hän varmaankin oli Sörmlandista.
Tällaisen kuvan on mielikuvitukseni huviksensa kokoon kehräellyt. Luuletko uskovani tämän todeksi? Eihän toki! "Mutta onhan ihanaa unelmoida", sanoivat vanhat idealistit!
No mitä pitikään minun vielä sanoa? Niin. Olen kirjoittanut pienen palan lyriikkaa, jonka lähetän sinulle. Toimita se sanomalehdelle ja ilmoita osoitteeni konttoriin, että rahat kiireimmän kautta lähetettäköön minulle. En tiedä nimittäin, josko on senkään verran jälellä, että riittää täältä pois pääsemiseen.
Aiheen tähän sain matkalla tänne ja tuohon pieneen neitoseen tietysti olin rakastunut. On ihmeellistä kuinka helposti nykyään voin rakastua. On kuin tallusteleisin ympäriinsä sydän kourassa, valmiina ojentamaan sen sille, ken ottaa tahtoo. Tuntuu kuin täytyisi minun antaa se pois; aivan mahdotonta siitä päästä.
Matkustin tänne, sillä luulin olevani rakastunut (hiukan) erääseen, laivalla rakastun toiseen ja kun tulin tänne, rakastun ääneen — joka ei kumminkaan estä minua käyskentelemästä kaikkialla kuin mieletön etsien sitä ensimmäistä, jota tavatakseni oikeastaan matkustin tänne ja hyräilemästä itsekseni liikuttavan tunteellisesti:
Wo bist du! Wo bist du!! Mein geliebtes — Kind!!!