Tiedän sen. En toivokaan mitään.
Rakastettuni et olekaan sinä, se on vain oma mielikuvitukseni luoma, joka nyt on ottanut sinun muotosi ja piirteesi.
Tunteeni on lapsen yksinkertaista uskoa sadun lumottuun prinsessaan, se on koko nuoruuteni kaiho, joka on keskittynyt sinun kuvaasi. Olet runon, todellisuudessa tapaamaton naisihanne, en tahdo koskettaa sinuun kädelläni, ettet katoaisi ilmaan.
Tahdon vaan istua hiljaa ja katsella, mielikuvitukseni kehrätessä vaihtuvia varjojaan sinun ympärillesi, uneksien kehittymättömistä mahdollisuuksista, jotka odottavat vain aurinkoaan puhjetaksensa kukkasiksi; koittavasta kauneudesta, rohkeudesta ja elämänhalusta, ajatuksista, jotka välähtelevät ja tunteista, jotka liekehtivät pohjalla — tunteista niin lämpimistä, terveistä, joustavista ja elinvoimaisista.
Lasken käden sydämmelleni ja tunnen kuinka sydän lyö, silitän kasvoani otsasi mustakutrista sauhupyörrettä vasten, kumarrun ja kohtaan pelästyneen katseesi korkealle kaareutuvien kulmiesi alta. — — —
Herään ja huomaan, että minua katsellaan.
Mahdoin näyttää enemmän kuin luvallista lapsellisen yksinkertaiselta, sillä herrasmies sikarineen näytti kuin hän aavistaisi minut kilpailijaksensa ja vastapäätä minua seisoi vanha, epäilijännäköinen herra hymyillen.
Omaa pilkallista hymyilyäni!
* * * * *
Kauan vielä kun äiti oli lopettanut kirjoituksensa, istui hän pöydän ääressä, tuijotellen ulos akkunasta kynä kädessä. Hänen kasvoillaan kuvastuhe rauhallinen ilo.