Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.
"Kuinka voit olla niin ilkeä?" sanoi hän hiljaa, tuskin sai hän sen sanotuksi.
"Ahaa! Olenko hämmästyttänyt sinua! Et luullut minun voivan katsella lävitsesi!" puhkesi hän lausumaan voitonriemuissaan.
Äiti ja poika katsoivat toisiansa silmiin kotvan aikaa; äiti lukeaksensa pojan ajatukset, poika värähyttämättä vähääkään kasvojensa ilmettä, yhäti ylönkatseellisen pilkallisena.
Seurasi taas pitkä vaitiolo. Äiti tunsi itsensä kovin alakuloiseksi voidaksensa vastata. Kaikki mitä hän oli tehnyt, koko vuoden työ oli nyt sirpaleina hänen jaloissaan. Hän ei tiennyt vihako vai suru oli valtavampi; viha väärästä syytöksestä, vaiko tuska nähdessänsä itseänsä pilkattavan juuri sillä, mikä oli kauneinta ja hienointa hänen sielunelämässänsä.
"Ja sinä itse", sanoi hän lopuksi. "Oletko myöskin tullut tutkiaksesi minua?"
"Tietystikin! Voitko todellakin uskoa, että nuori mies, jolla on tosi aikomus tulla kirjailijaksi, tulisi joka päivä yhtä uskollisesti, ellei hänellä olisi tarkoituksena tutkia?"
Hämmästyen pysähtyi äiti ihmettelemään tätä ihmistä, joka oli hänen poikansa, ja jolla tuntui olevan vaan pää — sydäntä ei lainkaan.
"Olen erehtynyt suhteesi." — Se sanottiin hiljaa ja surumielisesti.
"Niin äidit aina tekevät. Olet ihaellut liiaksi. Oppiessasi lähemmin tuntemaan, olet tullut huomaamaan toivoneesi aivan liian paljon. Totuus paljastuisi kumminkin kerran, ennen tai myöhemmin. On hyvä, että siitä on jo päästy."