Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.
Mutta hän ei voinut päästä siitä, eikä hän tahtonutkaan siitä päästä.
KYMMENES LUKU.
William Zimmermannin pikku kappale näyteltiin eräänä marraskuun iltana.
Päivällisen jälestä oli hän, kuten tapansa oli, käynyt äidin luona. Hän oli hyvällä tuulella eikä tuntunut olevan vähintäkään levoton.
"Etkö ole peloissasi?" kysyi äiti.
"En, saat nähdä se tulee onnistumaan. Se on kyllin huono kelvatakseen yleisölle, eikä kumminkaan niin huono että se ilettäisi."
He menivät yhdessä teatteriin. Äidillä oli paikka parketilla; Williamilla oli paikka erotetussa loogissa, kun hänen omaa kappalettansa näyteltiin. Katsottiin tekijälle aivan sopimattomaksi asettautua teatterisalonkiin kaikkein katseltavaksi. Williamia muutoin olisi haluttanut murtaa tämä perintötapa, sillä hänessä ei ollut merkkiäkään pelkokuumeesta. Pelle Wahlberg ja Hedström kävivät tervehtimässä häntä hänen vankilassaan, juuri ennen esiripun nousua.
Pelle oli ylen hullunkurisella päällä.
"Onko sinulla siisti puku ylläsi, vai kuin? —" Hän tarttui Williamin takin liepeesen. "No hyvä on, sinunhan täytyy näyttämölle kumartelemaan. Totisesti tulet sinne! Etkö aijo tulla!"