"Mikä sinua vaivaa pöppö? Kaikki on onnistunut niin hävittömän hyvin ja sittenkin olet hapan kuin mehunsa menettänyt tupakanpuru. En ole huutanut ääntäni käheäksi sinun tähtesi, vaan sentähden että olisit hitusenkin hauska tänä iltana — — ja niin istua töllötät sitte kuin ventomielinen rotta! Etkä välitä muista vähääkään! Parempi tuuli nyt; ukkonuhjus!"
Kuinka oli, hälveni vähä kerrassaan alakuloisuus ja ilta loppui rattoisaan mielialaan.
Aika kului ja William unhoitti. Unhotti pintapuolisesti, kuten unhottaa jokapäiväisen elämän touhussa, sillä välin ajatuksen, tunteen, päähänpiston, tietämättä pohjalla maatessa ja hautuessa.
Kaupunkiin saapuivat siveellisyyden suuri apostoli ja epäsiveellisyyden pieni apostoli, molemmat ilmoittivat luentonsa.
"Kummalle näistä kahdesta aijot uhrata roposi?" kysyi William äidiltään.
"En tiedä. Mitäs itse aijot?"
"Minulle on yhdentekevää; osaan ne molemmat ulkoa. Mutta suuri saa täyden huoneen ja pieni vaan vähän, siksipä luulen, että annan kruununi siveettömyydelle."
"Niinpä saan mennä yksinäni siveellisyyttä kuulemaan; mutta toimittanet kai minulle lipun toiseenkin?"
"Tietysti, mennään yhdessä, äiti ja poika paheen kaivoon — — — sekös vasta roskamaista."
Luentopäivä tuli ja he menivät yhdessä epäsiveellisyyden saarnaan. Oli jokunen viisikymmentä kuulijaa sinne tänne sirottuneina ympäri salia; enimmäkseen vanhempia, naimattomia naisia ja nuoria herroja "Sturm ja Drang" aikakaudessaan olevia.