"Estetiikkaa. Se on kylttini. Kannan sitä — — päästäkseni ulkomaille pian jälleen."
"Tutkitte estetiikkaa?" — sanoi rouva Zimmermann miettiväisenä.
"Niinpä kirjoitatte varmaan?"
Pieni naurahti.
"Oh. Ei se ole totta. Sen on vaan herra Zimmermann keksinyt tehdäksensä kiusaa minulle" —.
Kun nuori nainen oli mennyt, seisoi rouva Zimmermann ja koki selvitellä itsellensä ensivaikutusta. Hänessä oli: kylmyyttä ja pehmeän, kainostelevan naamion takana itserakasta rohkeutta — — Tämän tarkastelun perästä ei hän epäillyt enää, että tämä nuori nainen kirjoitti.
Mutta voin erehtyä, ajatteli hän itseksensä kuullen jälleen korvissansa tuon hyväilevän äänen kaikua, joka oli kuin himmeää soittoa.
William tuli hämärissä. Hän viime aikoina aina oli ollut hyvällä tuulella ja hänen olentoonsa oli tullut jotain ihmisellistä, vapaata, joka ei jäänyt äidiltä huomaamatta. Hänenkin oma käytöksensä tällä tavoin oli päässyt vapautumaan siitä painosta, jota Williamin vaiteliaisuus oli hänessä vaikuttanut. Tämän onnellisen muutoksen luki äiti mielessänsä nuoren tytön läsnäolon ansioksi. Sentähden taisteli hän tuota peräti epäedullista ensivaikutusta vastaan, vakaasti päättäen voittaa sen. Hän ei uskonut suhteen nuorten välillä olevan senlaatuista, että se todella vaikuttaisi kummankaan elämään; mutta hän iloitsi ajatellessansa, että sillä kenties voisi olla ratkaiseva merkitys pojan elämässä.
"Tiedätkö, kuka on ollut luonani aamupäivällä?" kysyi äiti iloisesti.
William meni hänen luokseen ja taputteli häntä poskelle osaksi hyväilevästi, osaksi leikillisesti.
"Kyllä", vastasi hän hymyillen. "Eräs pieni skoonelaisneiti. Mitä pidit hänestä?"