"Kas vaan. Sehän oli kovin sopimatonta."
"Tiedäppäs, hän onkin pieni Jakobiini ja se juuri onkin hänen ylpeytensä", nauroi William.
Keskustelu oli vapaata ja hilpeätä suurimmassa määrässä. Äiti oli paraimmalla tuulellaan. Myöskin neiti Hagberg oli nähtävästi omalla alallaan. Yht'äkkiään taivuttihe hän eteenpäin aivan aiheettomasti ja katsoi tarkkaavaisesti rouva Zimmermannia suoraan silmiin. Vanhemman naisen täytyi nauraa, tämä ujostelematon uteliaisuus tuntui niin naurettavalle. Näkyi niin hyvin että nuori oli lellitelty lapsi, jolle oli käynyt tavaksi seurata kaikkia oikkujansa.
"Mitä te tarkastatte?" kysyi rouva Zimmermann.
"En koskaan olisi voinut ajatella", vastasi pieni, "että herra
Zimmermannin äiti voisi näyttää noin nuorelta. Kohta kun hän tuli
Lysekiliin oli hän minusta kuin vanha ukko."
"Niinkö? Mutta eikös hän tullut sitte paremmaksi?"
"Kyllä. Häneen kyllä tuli hiukan eloa sitte. Merikylvyt kai sen vaikuttivat, luulen ma. Ne ovat mainioita kylpyjä. Minäkin olin hirveän kipeä alussa, mutta tulin paremmaksi siellä, vaikka nyt on jälleen yhdenlaista.
"Oletteko kipeä nyt? Minusta te näytätte niin terveelle."
"Se on vain tuo hyvä ulkomuoto, joka pettää sinut", sanoi poika nauraen. "Mutta se on vaan arsenikin ansiota. Hän on syöttänyt itsensä lihavaksi ja pulleaksi myrkyllä."
Neiti Hagberg hymyili.