"Kyllä — joskus — kun minulla oli rahaa", mutta itse äänessä oli jotain sovittavaa, siinä ei ollut pilkallista katkeruutta.
Alma Hagbergille oli tämä aika kuin unelma. Ne uudet suhteet, joihin hän tuli, viehättivät häntä uutuudellaan ja tuo sielunylevyys ja vapaa ilmapiiri, joka ympäröi häntä, oli niin erilaista sen ilman rinnalla, mitä hän oli hengittänyt pikkuoloissa, joissa oli elänyt! Ulkomailla matkatessaan oli hän viettänyt matkailijan muuttelevaa elämää, jolloin tuskin ehtii muuta kuin aivan pintapuolisesti tutustua ihmisiin, joita tapaa; ja se vuosi, jonka hän oli ollut Sveitsissä, ei ollut sen rikkaampi suurista vaikutuksista kuin olo tavallisessa ruotsalaisessa tyttöjen kasvatuslaitoksessa, missä pikkumainen valvonta on pääasiana opettajattarien kasvatusjärjestelmässä ja pienet juorujutut oppilaiden suurimpana henkisenä harrastuksena.
Olo täällä oli aivan toista. Täällä oli hänellä koti, kodin lämpöineen, vailla vain sen pakkoa. Hänellä oli täysi vapaus seurustella kenen kanssa tahtoi ja tämä maailma, mihin hän tuli sisälle vedetyksi, oli juuri se, johon hän aina oli ikävöinyt. Uudet tuttavat olivat miehiä ja naisia kuuluisin nimin, nimin sellaisin, joiden hän usein oli kuullut suhisevan korviensa ohi ja jotka nyt kävivät hänelle eläviksi olennoiksi. Se piiri, johon hän nyt astui sisälle, oli pääkaupungin sivistysylhäilistön kukkanen, ja hänet otettiin vastaan kuin saman-arvoinen, siksi että hän tuli sinne Kate Zimmermannin tunnustetun arvon turvissa.
Sitä ei hän itse koskaan huomannut, ei sitä miettinytkään. Hän oli niin tottunut myötätuntoisuudella kohdeltavaksi mihin ikänä menikin, ja hän otti sen vastaan hymyillen samaa lapsellista, vapaata, iloista hymyilyään.
Suhteensa Williamiin ei ollut kylmempi, eikä lämpimämpi kuin ennenkään. Hän painausi hänen olkapäänsä poimuun ja otti vastaan hänen hyväilynsä, mutta ei ollut mitään lupausta, mitään sidettä heidän välillään. William itse oli sanonut. Tahdon että olet vapaa. Älkäämme kaiverrelko ja nyppikö rikki sitä, mikä nyt puhkeaa esille. Antakaamme sen kukkia tai kuihtua, kovin rohkeilla käsillämme sitä koskematta.
Juuri tämän, että hän antoi niin täyden vapauden, luuli hän olevan elämänehdon tytön rakkaudelle; silloin varttuisi se vähitellen suureksi ja voimakkaaksi.
Näyttikin siltä kuin hän olisi ollut oikeassa. Tämä arkatuntoisuus, jolla William valvoi, ettei koskaan mitään sidettä päässyt heidän välillensä, joka voisi käydä painostavaksi, vaikuttikin, että tyttö vapaasti, arvelematta, punnitsematta voi antautua sille mielihyvän tunteelle, jonka hänen seuransa ja hyväilynsä hänelle tuottivat. Eivät he koskaan oikein toisillensa selvitelleet tunteitaan. "Tiedän, että heti katuisin, kun sana olisi suustani päässyt", sanoi tyttö. Ja William ihmetteli hänen avomielisyyttään, ottaen väittelemättä vastaan syntymättömän sanan sellaisenaan hänen huuliltaan. Hänen itsensäkin mielestä tämä oli hienompaa ja sydämellisempää; "sanat itsessään olivat jo niin kylmät ja karkeat."
Joskus kumminkaan ei hän voinut olla kysymättä! "Sano — eikö tunnu sinusta nyt kuin voisit tulla omakseni?" mutta tyttö vastasi aina vältellen.
Perheen keskuudessa oli kaikki yhteistä; sen jäsenet lukivat toistensa kirjeet ja jakoivat toistensa salaisuudet. Alma oli ainoa joka kätki kirjeensä.
Mutta se ei tullut luottamuksen puutteesta, niin sanoi hän itse ja William uskoi häntä. William oli utelias, vaan ei tahtonut olla tunkeilevainen. Hän otaksui että isän ja tädin kirjeissä oli paikkoja, joita Alma häpesi siksi etteivät hänen omaisensa olleet samalla sivistyksen asteella kuin ne ihmiset, joiden kanssa hän seurusteli.