Vanha nainen silitti hiljaa hänen hiuksiansa. Osanottavaisuuttaan ei hän voinut kieltää häneltä; siksi oli tämä vaalea pää maannut liian usein hänen povellansa.
Mutta mitään enempää ei hän voinut antaa. Heidät temmastaisiin niin kauas toisistaan, ettei hänen suojansa sinne ulottuisi. Ja hän soluisi turvatonna suhteesta suhteeseen.
"En voi auttaa sinua. — Sen täytyy tulla sisältä työn ja tahdon ponnistuksen kautta."
"Tiedän sen", sanoi nuori hiljaa. "Ja se tuottaakin minulle tuskaa — — sillä juuri tahdonvoimaa minulta puuttuu — —."
"Sano menenkö naimisiin?"
"Kenen kanssa?"
"Oh… Se on eräs tukkukauppias, hän…"
Viihlasi äidin sydäntä ja hän tunsi jäätävän kylmyyden virtaavan lävitsensä.
"Niin, mene vaan naimisiin hänen kanssaan — sen parempi kuta pikemmin."
Kun rouva Zimmermann jäi yksin, istuutui hän pöydän ääreen painaen päänsä käsiinsä ja nojaten käsivarsillaan pöytää vasten.