Vihaan häntä, en voi hänelle antaa anteeksi. Voin olla hänen seurassaan, voin näyttäytyä ystävälliseltä, hyvältä ja tyyneeltä häntä kohtaan, kuin tänään — — mutta silloin olen viekastelija, niinkuin olen sitä useampien muidenkin seurassa. Jos vaadit, että minun tulisi olla suora häntä kohtaan, niin täytyy sinun valita jompikumpi meistä. Sitä minä en voi. Silloin tulisin olemaan viekas teitä molempia kohtaan. Ja sinua kohtaan en tahdo sitä olla.
Kirjoita nyt ja sano kumman valitset. Ja kirjoita tyyneesti, jos voit. Ja muista, että vihaan häntä! vaikkapa se olisikin viime sanani.
Hän nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja katsoi täyteen kirjoitettua paperiarkkia edessään; hänen tyyni, varma käsialansa oli levotonta ja hermostunutta.
Niin, hän vihasi, vihasi koko luonteensa voimalla tätä vaaleata päätä, joka voi levätä niin pehmeänä sydäntä vasten — ja kieritelläidä sitte niin näppärästi ja kevyesti pois.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että eräässä talossa, vähän matkan päässä istui romaanien ja tanssiaisliekailujen ymmälle panema pienokainen olento, hyödyttömästi itseään kiduttaen tutkistelemalla ja leikkelemällä omaa olentoansa ja siihen yhä tuijottamalla kuin olisi hän merkillinen, kaikista muista eroavainen ihme olento.
Vahakalpea käsi, jolla tuskin oli voimaa hyväilyyn ja joka oli vieras elämän jokapäiväiselle työlle, kirjoitti hysteerisellä innolla sidottuun päiväkirjaan, kirjoitti lapsellisilla, vakaantumattomilla kirjaimilla.
"Miksi on minulla tämä onneton hävityksen halu! Tämä, joka painaa minua kuin kirous, vetäen onnettomuutta kaikkeen, mitä kosketan. Tahdon aina taivuttaa kaiken ylpeyden, sytyttää tulta kaikkeen kylmyyteen, ja tämä halu on niin voimakas, että se herättää minussa itsessänikin jonkunmoista lämpöä siksi kunnes tarkoitusperäni olen saavuttanut; mutta sitte seisonkin, itkuun valmiina, tyhjin käsin kuin lapsi, joka on suopakuplasta tavoitellut ja tuhonnut sen tarttumalla siihen kiinni. Vihaan itseäni, mutta niin kumminkin aina on. Mihin vaan onnistuu minun lietsoa lämpöä, käännyn siitä pois ja käyn kylmäksi kuin jää; se, joka minua rakastaa, tuntuu minusta nololta, ainoastaan siinä, joka voi minua vastustaa, on minulle jotain viehätystä; voin huutaa, vaan en vastata, voin voittaa, vaan en antaa, tahdon vaan kietoa yhä pauloihini viskatakseni saaliini maahan kuin kasan kuolleita lintuja, mutta jos jokukaan nousee ja tahtoo vapauttaa itsensä, silloin tempaa tuska minut, tahdon vangita hänet jälleen, tahdon hänet sitoa, tahdon pidättää häntä vielä, ja jos tämä onnistuu, uudistuu entinen juttu, imen hänet kuin vampyyri tyhjäksi, antamatta pisaraakaan omaa vertani vastineeksi. Näin teen, sillä minä pelkään hänen löytävän korvausta sijalleni ja hän voisi kenties kääntyä ja katsella minua välinpitämättömänä, kenties arvostellen; ja minä en voi sietää, että toinen omaa sen, joka kerran on ollut minun.
"Kiroan itseäni! Olenko ihminen, vai mikä olen? Ei mitään voida verrata siihen inhoon, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisimpäni on kuin teloituspaikka täynnä kuolleiden luita. Tahtoisin mielelläni rakastaa, ikävöin palavasti sitä, mutta en voi."
* * * * *
Aamu oli tullut. Aurinko paistoi molemmista ikkunoista Alma Hagbergin pieneen huoneesen, heittäen kevyen, kirjavan uutimen läpi häämeää valoansa kaikkiin esineisiin. Tämä huone oli sullottu täyteen pieniä koristekapineita, terrakotta veistokuvia, valokuvia, makartti kukkavihkoja — kaikkea mitä suurissa kaupungeissa saa ostaa halvalla hinnalla ja joka täällä, tässä pienessä pikkukaupungin komerossa kävi kunnollisesta komeudesta. Suuren kiinalaisen päivänvarjostimen alla oli poikittain nurkassa pieni kirjoituspöytä.