Näillä sanoilla, jotka löytyvät Ernst Ahlgrenin jälkeenjättämien paperien joukossa, parilla paperipalalla, kääreessä, jonka päällä salakirjoituksella kirjoitettuna luetaan: Kuoltuani — jätän minä "Äidin" yleisön käsiin.
Kööpenhaminassa marraskuulla 1888.
Axel Lundegård.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellen ulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti kolean yksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyen puolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosina pitkin huurteista lasia.
"Se harmittaa minua", lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennen alotetulle keskustelulle. "Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hän itsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatii tuttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne; hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkin sitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. — Sillä hän luulee tietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat — — — ja hän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen; hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä on mukanaan.
"Sano — käsitätkö nyt, että tämä on kiusallista?"
"No kyllä."
"Täytyy siis poimia hänestä pois vaan toinen turha toive toisensa perästä."
Toveri katsahti häneen veitikkamaisesti naurahtaen.