"Lapsi", sanoi sama vieras ääni, "luulen ettet käsitä miten syvään tämä minuun on koskenut. Sinä et voi ymmärtää sitä."
"Kyllä, — mutta."
"Mutta?"
"Sinä sanoit kerran", tuli viipyen ja epäillen, "ettet ainoastaan Williamin tähden — — vaan että sinä pidit minusta itsestänikin — — — ja että aina tahtoisit olla kuin äiti minulle…"
"Luulin niin; mutta se ei ollut totta. En voi sitä, vaikka tiedän
Williamin sitä toivovan."
Merenvihertävät silmät laajentuivat suuriksi ja pelästyneiksi.
"Älä ajattele minua", sanoi ohut ääni tuskalla, jota hän ei voinut peittää.
"En ajattelekaan sinua", — mustat silmät kääntyivät ikäänkuin väkisinkin pois pienistä, vahan kalpeista kasvoista — "ajattelen Williamia ja itseäni. Meidän välillämme tulee ero. Nyt olen menettävä hänet."
Suuriin, pelästyneisiin lapsensilmiin kiertyi pari kyyneltä, ne pysähtyivät niissä tuokion ja uiskentelivat toiseen silmänurkkaan, tipahtamatta alas.
"Sinä tulet menettämään hänet — minun tähteni?"