"Tule pian sitte. Menen jo edeltäkäsin."
Rouva Zimmermann riensi pois odottamatta. Hän ei olisi voinut kestää keskustelua Alman kanssa tuolla hänen omassa huoneessaan; tuntui kuin joka pikkuesine kimmahuttaisi takaisin ne vihan ja soimauksen sanat, jotka ne olivat imeneet itseensä; tai kuin vihan täytyisi jälleen herätä tässä ympäristössä.
Ei viipynyt montakaan minuttia kun Alma jo tuli.
Mutta seisoessaan siellä vastatusten, ojentaessaan kätensä tervehdykseksi ja etsiessään jotain toisillensa sanottavaa tunsivat he, kuinka auttamattomasti kaikki oli katkennut.
"Istu", sanoi vanhempi tavanmukaisesti ja kuolleesti.
Alma istui. Hän odotti anteeksipyyntöä, mutta sitä ei tullut. Rouva Zimmermann odotti edes jotakin merkkiä entisestä pehmeydestä, mutta sitäkään ei tullut.
"Nyt kadut varmaan, kun kutsuit minut tulemaan", sanoi nuori.
"En. En kadu. On parasta että tapaamme vielä kerran."
"Niin minunkin mielestäni." Keskustelu keskeysi. Tämä kesäillan hämärä hotellihuoneessa teki niin ihmeellisesti kuolettavan ja raskauttavan vaikutuksen, se ei suainnut vapautta, ja molempia naisia painoi toistensa läheisyys kuin sietämätön kuorma.
Rouva Zimmermann käveli edestakaisin laattialla pehmoisin, tuskin kuultavin askelin ja joka kerran lähetessänsä katseli hän tätä päätä, joka ei vähääkään värähtänyt. Hän voi eroittaa ainoastaan hiusten epävarmat ääripiirteet.