Äänessä oli melkein kuin syytös valheesta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.
"Viime yönä", oli vastaus. Ja niin vaikenivat molemmat hetkeksi.
"Oikeastaan on hyvin merkillistä, että minä paremmin muistan isää kuin sinua", lausui poika vihdoin.
"Se ei ole ollenkaan merkillistä. Kaikki lapset jumaloivat häntä. Hän valloitti yhtä helposti pienet kuin suuretkin."
"Olin aivan liian kehittymätön kun viimeksi hänet näin, voidakseni muodostaa oman mielipiteen hänestä, mutta voin nyt käsittää, että hän varmaan oli hyvin tottunut seuramies."
"Enemmän kuin seuramies. Hän oli syvä, hieno luonne. Joka kerran oli häneen kiintynyt, se ei voinut koskaan enää irroittaa itseään hänestä."
"Liijoittelet ihailussasi nyt — jälkeenpäin."
Äiti vavahti, kuin jos nuot sanat olisivat häntä pistäneet ja noista ruskeista silmistä välähti nuhde, ylpeä ja loukkaantunut.
Poika punastui hiukan.
"Niinhän aina tehdään", sanoi hän sovittaen. "Ja sitä paitsi eivät naiset koskaan ymmärrä arvostella miehiä, he eivät voi katsella heitä puolueettomasti."