"Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa, osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.
Äidistä tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut poikaansa niin likellä kuin nyt. Hän tunsi, että hän oli saanut silmätä tuon kovan, kulmikkaan kuoren alle sinne, jonne hän ei koskaan antanut vieraan silmän tunkea, siksi että hän siellä kätki sen, mikä oli hienointa hänen olennossansa, sen, joka oli liian hyvää halpamaisen joukon katseltavaksi.
Ja kun äiti sinä iltana meni levolle, nukkui hän iloisempana kuin pitkään aikaan.
Kahtena seuraavana iltana odotti hän poikaansa turhaan.
Hän vaivasi päätään tuhansilla otaksumisilla, hän tuumiskeli, olisiko poika kenties voinut loukkaantua tuosta pienestä oikaisusta; hän mietti ja oli tuskissansa.
Mutta mennä hänen luokseen hän ei tahtonut; hän tiesi että pieninkin läheneminen hänen puoleltaan vaikuttaisi vastenmielisyyttä toisessa.
Oli kolmas ilta, juuri se aika, jolloin William tavallisesti tuli. Äiti käveli edestakaisin vierashuoneessa, laskien aikaa neljännes neljännekseltä. Hänestä tuntui kuin kattolamppu sammuisi, kuin hiljaisuus olisi ijäisen yön, tyhjyyden ja unhoituksen ennustaja. Hänen täytyi katsella verhojen ja koruompeluksien kirjavia kuvioita tullaksensa vakuutetuksi, ettei valo sammunut. Niin, se oli hänen oma kuollut, raskas mielialansa, joka painoi kuulon ja näönkin hermoja.
No niin, ei siis tänä iltanakaan tule odotettu.
Hän heittihe voimatonna turkkilaiselle sohvalle, laski päänsä tuskallisesti sen pehmoiseen täytteesen ja painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa. Hän ei nyyhkinyt, surkean tuskantyrskinänsä, rajun voihkinansa tukahdutti hän tyynyihin.
Hänen hillitsemättömään luonteesensa valtavine tunteineen vaikutti tuo raju purkaus helpoittavasti. Samassa soitettiin alakerran ovelle. Hän nousi heti ja kuunteli. Williamkohan siellä soitti? Mutta hänellähän oli etehisen avain. Kulmain välillä oli syviä ryppyjä ja karkea tukka oli poispyyhkäisty otsalta. Oli kuin nuo terävät silmät ja puoliavoin suu olisivat liittoutuneet yhteen korvien kanssa tavoittaakseen pienimmänkin äänen.