Lopuksi kuului tuolta kauempaa tuolilta kiusaantuneella ja hermostuneella äänellä:
"Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä — rämsyistä ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."
"Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."
"Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän — ja sitte tehdä tuhertaa työtä. — Mutta minä en tee sitä enkä tätä."
"Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"
"En viitsi."
Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.
"Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa — sanottu: verellä kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä todellakin tämä lausetapa on paikallaan."
"Mikä kirja se on?"
"Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan… Sitä paitse on sille jo osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt siihen arvoon."