Poika oli ottanut ovesta kiinni ja tuijotti äänetönnä tuota ilmiötä kohti, mutta hän ei tehnyt vähintäkään torjuaksensa uhkaavaa lyöntiä.
"Se oli katalaa", mutisi hän itsekseen seisoen ja tuijottaen yhä häneen.
Mutta samassa oli äiti jälleen itsensä herra. Hän asetti tuolin laattialle välttäen pienintäkin kolinaa ikäänkuin huoneessa olisi ollut kuollut. Ja hän vaipui hitaasti paikalleen, painaen käsiänsä polviaan vasten, ollaksensa tekemättä mitään liikettä, ja sanoi.
"Tahdotteko mennä, vai ettekö?" Tätä soinnutonta, ja puserrettua ääntä ei William koskaan ennen ollut kuullut ja lienee kaikki käynyt mustaksi äidin silmissä, sillä ne katsoivat hänen sivutsensa, oli kuin olisi hän kadonnut hänen näköpiiristään.
William epäili. Hän ei tiennyt mitä tekisi; hän oli aivan neuvoton. Hän tunsi, ettei tässä hänen tavallinen pilkkansa ollut paikallaan; ja kun ei hän voinut piiloutua sen suojaan, oli hän avuton kuin lapsi.
"Tämä on minun kotini, enkä tahdo nähdä teitä enää."
Äiti nousi; nyt oli hän jälleen aivan tyyni. Silmät olivat saaneet eloa, mutta vinoon toisen posken poikki, muuten vahakalpeilla kasvoilla kulki kaksi pitkää, tummanpunasta juovaa, kuin pari veristä naarmua ulkopuolisen väkivallan perästä.
Poika seisoi yhä vielä tuolla ovella, käsi lukossa kiinni, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä.
"Se oli kamalaa", uudisti hän kerran vielä ja niin liukui hän ulos ovesta.
Äiti kuuli hänen askeleensa etehisestä, portailta hänen alas mennessään ja — ulkoa kadulta, kunnes ne kuolivat pois ja hiljaisuus levisi hänen ympärillään kuin meri, sulkien syliinsä olennon, joka vajoo pohjaan. Hänen kasvojensa juonteet näyttivät kovilta ja tuon voimakkaan vartalon asento entistäkin jäntevämmälle. Punaiset juovat olivat vähitellen lientyneet voimakkaaksi punaksi hänen poskillensa. Hän tunsi että hänen täytyi saada jotakin koneellista työtä ja hän alkoi keräillä veitsiä, kahveleja ja lautasia pöydältä. Sitte painoi hän soittokelloa sanoaksensa Mollylle, että hän sai tyhjentää pöydän. —