"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta, mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista. Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli harrastuskin tavallisesti loppunut."
"Oliko niin sinunkin suhteesi?" Se sanottiin leikikkäästi, mutta pohjalla virtasi hyväntahtoisuutta. Äiti vastasi samaan tapaan:
"Niin, myöskin minun." Mutta pian jatkoi hän vakavasti.
"Kestin mielelläni kaiken, mitä ero mukanansa toi, vain siksi, ettei hän väsyisi minuun.
"Kun hän oli poissa, laskeusi niin vähitellen uusia vaikutelmia välillemme. Luulenpa, hän melkein unohti, minkä näköinen olin. Ja kun hän taas tuli, olin hänestä ikäänkuin toinen ihminen.
"Minulle, joka kaikessa olen niin kokonainen — kuten sanot — eli paloittelematon — jos niin tahdot, — että koko olentoni, ikäänkuin suonenvedon tapaisesti kiertyy yhden ainoaan asian ympärille, minulle olivat nämät yksinäisyyden ajat kovia koetuksia. Mutta en sano muuta, kuin että ne olivat minulle tarpeellisia. Luulen, että niiden kautta muodostui minulle luonne."
Koputettiin ovelle ja Molly tuli sanomaan, että tee on valmis.
Kun he olivat lopettaneet illallisen ja palanneet työhuoneesen, ottivat he muistoonpanot esille. Willian alkoi heti niitä tutkia, äidin istuessa kauempana pöydän ääressä ommellen.
Hän luki puolen tunnin ajan sanaakaan virkkamatta; mutta äiti, joka tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi miten huvitettu hän oli.
"Tämähän on tunnollista työtä!" lausui hän vihdoinkin. "Tätä valtaa kielen ylitse ei voi saavuttaa ilman ahkeraa opiskelemista. Olet painiskellut kielen kanssa, ennen kuin sait sen valtaasi."