Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä estellä — — ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.
"Tee hyvin", sanoi hän, pitäen paperia hänen edessään.
William otti sen vastaan hitaasti, ja hänen katseensa solui tekeytyen välinpitämättömäksi kirjoitettujen numeroiden yli — viisisataa kruunua — — ja samalla hetkellä yht'äkkiä tunsi hän itsensä niin iloiseksi, että sydän tuntui silmänräpäyksen ajan taukoavan työstään. Tuo pieni paperilappu sisälsi kahden kuukauden vapauden pakosta — uusia ihmisiä, uuden ympäristön — kaiken tuon tuntemattoman, ulkopuolella olevan, joka on levottomien sielujen taivaanvaltakunta. Mutta juuri mielenliikutuksen voima, joka valtasi hänet, herätti jälleen hänessä tavallisen tenhottoman liikkeensä.
"Olkaamme rehellisiä toisillemme", sanoi hän hieman ivallisella äänellä. "Mitä on kaiken tämän pohjalla?"
"Etkö voi ymmärtää sitä sinä, joka olet niin tarkkanäköinen?" Äiti kulki edestakaisin laattialle, kädet selän takana. Hän oli sellaisella tuulella, ettei pojan äreys mitenkään sitä voisi järkähyttää. Oli hymyä hänen huulillaan, iloa hänen silmissään ja koko hänen asennossaan ja liikkeessään oli heiluvaa huolettomuutta, jota poika ihastuksella katseli, kuin jotakin outoa ja tavatonta. Hän oli kuin ihminen, joka juuri on viskannut hartioiltaan raskaan kuorman, ja joka kevein askelin astelee nyt tietänsä eteenpäin.
Tämä hyvä tuuli tarttui ehdottomasti poikaankin ja antoi hänen tunnelmallensa toisen suunnan.
"En", sanoi häh vaan, mutta ääni oli saanut hyvänsuovan väreen, jota ei hänen edellisessä lauselmassaan ollut.
"Se siinä on pohjalla, etten tahdo olla sinun velallisesi. Sinun, joka itse siinä suhteessa olet niin arkaluontoinen, pitäisi todellakin oppia käsittämään, että myös muilla kuolevaisilla voi olla pieni ylpeytensä. No niin, poikani" — sanoi hän lyöden häntä keveästi olkapäälle — "ja nyt emme puhu enää tästä."
William taittoi hiljaa, hymyillen paperin ja pani sen lompakkoonsa. Sitte nousi hän, meni äidin luo, laski kätensä hänen olkapäilleen, pudistaen niitä.
"Kuka on sanonut sinulle sen?" sanoi hän luoden häneen katseen, joka muka oli olevinaan tutkiva, mutta jonka takaa hyväntahtoisuus kovin selvään loisti esiin.