Hän näki sen kaiken ja nautti siitä. Oli kuin maistaisi hän itse ilmaa, rintansa laajeni ehdottomasti ja syvin, pitkin siemauksin hengitti hän, kuin kaareutuisi taivas täällä korkeampana kuin muualla. — Samalla hänen silmäinsä juodessa valovälkkeiden vaihtelevaa leikkiä ja vivahdusten rikkautta. Olisiko hän ollut maalari, olisi hän tahtonut koettaa voimiaan tätä ilmaa, näitä kallioita kuvaamaan, jotka väliin olivat niin ihmeteltävän likellä ja väliin katosivat kauas pois, niiden värin vaihdellessa mitä erilaisimmissa valaistuksissa, heleimmästä punaruskeasta harmahtavaan ja sinervään hienoimmissa värivivahduksissa.
Mutta hänhän ei, Jumal'auta, ollut mikään maalari!
Hän kääntyi ja meni tupakkahuoneesen.
* * * * *
Niin pian kun William oli jotakuinkin saanut kaikki järjestykseen, laitellut tavaransa ja asettanut pari valkoista paperiarkkia pyöreälle pöydän puolikkaalle, joka ynnä sänky, piironki, pesukaappi ja parisen tuolia oli koko kalustus huoneessa, jonka hän 1,25 äyristä päivältä oli hyyrännyt itselleen Körkviikistä, meni hän ulos katselemaan ihmisiä. Hän asteli hitaasti seurahuoneen ja ravintolarakennuksen ohi alas kylpylaitoksen sillalle päin.
"No eihän vaan. — Kuules! Seis hiukan!" kuuli hän äänen takanansa, ja kun hän kääntyi, näki hän pari pitkää säärtä, jotka ponnistelivat täyttä vauhtia pitkin mäkeä seurahuoneelta.
"Pellekö? Oletko sinä täällä?"
"Tottakai. — Hitto soi! No terveeksi vanhus!"
Ja pitkä tulokas oli anastanut Williamin käden ja pusersi sitä sydämellisyydellä, joka oli liian todellista, voidaksensa olla vilpillistä.
William sydämessään oli yhtä iloinen tapaamisesta kuin toinenkin, mutta tapansa mukaan pysyttelihe hän huomattavasti hillitympänä, eikä edes voinut kieltää itseltään huvia singahuttaa pistosanaa pitkäsääriselle ystävälleen vasten kasvoja.