Ensimmäiset illat kuluivat hyvästi.
"Vilkas tyttö," sanoi Börje.
Vaan kun Diak lähti matkaansa ja murhe alkoi, silloin nakkasi Börje kirjan sohvalle sanoen:
"Ei, hyi hitto! Tuota voi naiset lukea, vaan minusta se ei ole mitään."
Tuskin hän oli sanansa lausunut, kun hän katui niitä, suuteli Mariannea kädelle ja pyysi nauraen anteeksi. Vaan kirjaan hän ei enää koskenut.
Mariannea loukkasi se, että Börje halveksi, mitä hän ihaili, ja hän kuljeskeli alakuloisena useita päiviä, vaikkei antanut Börjen siitä huomata mitään.
Jos Mariannen ulkonainen elämä olikin täydellisesti muodostunut uudeksi, niin oli Börjen laita toisin. Hänen jokapäiväiseen elämäänsä oli tullut vaan uusia aineksia, siinä kaikki. Hän itse oli vanhoillaan.
Ensi aikoina häiden jälkeen oli hän tosin varastanut itselleen niin paljon joutoaikaa kuin mahdollista saadakseen olla Mariannen luona, vaan silloinkin hän lausui nauraen:
"Muista, eukko, että tämä on kuherruskuukautta: tämmöinen laiskuri minä en tahdo olla elinaikani."
Vaan Marianne luotti pieniin viehätyskeinoihinsa: hän ei halunnut mitään muutosta.