"Ettehän te ole talonpoika!" Marianne melkein huusi nämät sanat pelästyksissään.
"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret sitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin hienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja jokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain hyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te."
Hänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen alaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat hiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä näyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla vihainen.
"Ja ellei siitä mitään voi tulla," sanoi Börje kuivasti ja melkein väliä pitämättömästi, "niin on parasta, että saan sen nyt tietää."
Toinen säpsähti. — Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen tarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.
"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä," huomautti hän.
"Kuten tahdotte," sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja nousi. "Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy kohta kun sisään astuu."
Marianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän punehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia sormiensa välissä.
"Te täällä kaiketi soitatte?" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.
"Niin." vastasi tyttö tuskin kuultavasti.