"Puhdasta voittoa on päästä kotiin," sanoi hän, "he ovat täällä sangen vähään tyytyväisiä, oikeinpa huomaa etteivät he täällä ole tottuneet nylkemään huvimatkailijoita."
Ilveellisen tarkasti piti hän silmällä, ettei Börje eikä Marianne saaneet nähdä vilaustakaan hänen pesänsä sisäpuolelta, ennenkuin se oli valmis, sillä hän tahtoi oikein nähdä heidän hämmästystään sekä niin loistavasti kuin mahdollista näyttää, mitä hän ymmärsi mukavuudella.
Jos voi sanoa Pauli Sandellilla olleen jonkinlaista uskontoa, niin oli
tämä eräänlaisessa sairaanomaisesti kehittyneessä taiteen tuntemisessa.
Sentähden tuskin mikään teos vaikutti häneen niin suuresti kuin
Hamerlingin Ahasveri Roomassa, sillä tätä Neeroa hän ymmärsi.
Kuten monta muutakin uskontoa oli hänenkin loppunut — sen hengen sammuttua — niin että siitä jäi vaan tyhjä kuori sen tunnustajan käteen.
Pauli ei ollut koskaan voinut rukoilla yksinäisyydessä, ja nyt — saatuansa kylläksi jumalistaan, nyt halusi hän enemmän kuin koskaan nähdä toisten niitä rukoilevan. Hän sai siitä ikäänkuin heijastuksen muinaisesta minuudestaan; — siinä kaikki, mitä hänellä oli jälellä.
Hänessä oli eräänlainen luontoperäinen ominaisuus, välttämättömyys — voimatta sentähden kuitenkaan antautua tykkänään millekään asialle — joksikin ajaksi tukehuttaa luonnollisen epäilemisensä ja antautua johonkin mielialaan, vaikka tiesikin sen iän lyhyyden. Sentähden täytti hän kaikki mielitekonsa, ja se innostus, joka hänen näin onnistui saada aikaan, oli parahiksi niin suuri, että hän sai siitä sen määrän pontevuutta, kuin hän tarvitsi pystyssä pysyäkseen.
Eräänä päivänä Syyskuun loppupuolella sanoi Pauli päivällispöydässä:
"Arvoisat läsnä-olijat, kunnioittakaa minua siten, että tänä iltana kello puoli seitsemän astutte alas minun pieneen pesääni juomaan lasillisen minun huonejumalieni onneksi."
Kutsumukseen suostuttiin leikkiä laskien, ja kun oli pöydästä poistuttu, kuiskasi Marianne Börjelle:
"Emmeköhän hämmästytä häntä siten, että esiinnymme juhlapuvussa."