Marianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.
Kerrassaan haihtui jokainen epäilys, — Börje näytti kauniilta mieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla hienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen vyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia, tai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei, vaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka suuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja ilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä hinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin jokseenkin valmiina nauramaan.
Ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko elinaikansa.
"Kuuletko, tuleeko joku?" sanoi mies.
"En tiedä — niin, jahka ne tulevat kirkosta."
"Onko tämä sinun huoneesi?" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen kannatteleman ovenvarjostimen alta.
"On."
"Onko sulla sisaruksia?"
"On kolme veljeä."
"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat."