"Nyt, kun häntä ei ole, nyt on hänellä aivan toinen merkitys minun silmissäni," aloitti hän, "nyt tuntuu kuin koko hänen elämänsä olisi levitettynä eteeni, tuon kummallisen läpihohtavan loisteen valaisemana, jolla aurinko laskiessaan valaa maiseman. Te tiedätte, kuinka tulimme tuttaviksi. Hän oli vuokralla samassa perheessä kuin minäkin ja me tapasimme joka päivä toisemme. Toinen sai — siitä huolimattaankin — tietoa toisen oloista, kuten aina käy taloudessa, jossa monilukuiset jäsenet ovat kaikki hyviä kielikelloja ja toiset uteliaita. Minä olin köyhä ylioppilas, vaivainen, joka nautin almuja, kuten herrasmies semmoisia nauttii, tunnustellen toisella kädellään tyhjää kukkaroansa ja toisellaan arastelevaa arvokkaisuuttansa ja punniten niitä keskenään. Jos köyhänä olemisellaan tarkoittaa välttämättömän sietämistä, niin en minä ole koskaan nähnyt köyhyyttä oikeassa karvassaan. Mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että välttämättömän hinnaksi pitää pantata jokaisen säikeen nuoruudestaan, kiduttaa kuoliaaksi jokaisen mahdollisuuden aivoissaan; jos sillä tarkoitetaan hyvien töiden vastaan ottamista, jotka maksettiin liehakoivalla kiitollisuudella, — siinä tapauksessa olin köyhä; ja jos siliä tarkoitetaan sitä, että sallii satojen nöyryytyksien haavoittaa ristiin rastiin sydämensä mitään tuskia näyttämättä kasvoillaan, siinä olin köyhä ja olen semmoinen ollut niin kauvan kuin muistaa voin. Minä olin sekasikiö, suvuton, jolla ei maailmassa ollut mitään jalansijaa. Minä kuuluin syntymäni kautta yhteiskunnan alimpaan luokkaan — jonka paljas olemassaolokin on häpeällistä — lahjojeni kautta olin määrätty sivistyksen aatelistoon. Ellei äitini olisi niin kovasti työtä tehnyt, olisi lapsuuteni koti ollut köyhäinhuoneessa ja kunta olisi saanut pitää huolen toimeentulostani. Tiedättekö, mitä on, Marianne-rouva, tulla huutokaupassa myödyksi vähimmän 'vaativalle'?… Mutta kuitenkin! Jos minä olin niitä, jotka tyytyvät taistelemaan leipäpalasensa edestä ja ovat kärsivällisiä sen saatuaan. Minulla ei ollut voimia siihen. Minä vaadin enemmän, enemmän! Lapsuudestani saakka himoitsin minä kaunista. Oh, Marianne-rouva, kuinka kummallista on katsella kulunutta elämäänsä, katsella sitä, kuin seisoisi jollain korkealla paikalla, jonka reunalta on laaja näköala silmien edessä yliympäri — kauvas, kauvas … kaiken taakse, niin ettei näy aukkoja syyn ja vaikutuksen välillä, vaan kaikki on selvää ja luonnollista, johdonmukaista, korkeimman viisauden yhteen sommittelemaa: — tapausten järkähtämätöntä ajatusoppia! Kuinka kummallista on liikkua oman itsensä ulkopuolella, näyttää sormellaan noita kaikkia katkelmia, sovittaa niitä yhteen ja sanoa: minä olen tämä. Oletteko koskaan ajatellut, kuinka ihmeellistä on käsittää sitä? Eläminen on sitten melkein tarpeetonta."
"Kuinka niin voitte sanoa!"
"Nähkäas, siitä pääsette selville etempänä. Alkakaamme siitä, mitä syntyessäni sain! Selvästi näen, että sen täytyi kasvaa, kuten siitä on tullutkin oma hauras lajinsa, totellen siemenessä asuvaa lakia, sillä itulehdistäkin voidaan sanoa mihin sukuun kasvi kuuluu. Mikä isäni oli? Päänsä piloille lukenut kirjatoukka, joka ei ruumiinsa voimia mihinkään käyttänyt. Hänestä olisi tullut professori, sanottiin — jos olisi elänyt. Ha, ha, ha! Niin, mutta hän ei voinut elää… Jumalalliseksi päästään tällä: olisi tullut."
Hän luuli Mariannen liikkeessä huomanneensa vastenmielisyyttä.
"Ei, älkää nyt tästä loukkaantuko," sanoi hän innokkaasti, "täytyyhän minun kerran puhua tästä, sillä teidän täytyy tuntea minut, täytyy tietää minkätähden olen tämmöinen, enkä voi toiseksi tulla. Katselkaapas nyt, kuin paloittelisin tutkittavan kasvin teidän silmäinne eteen, ja te saatte nähdä, että minun välttämättömästi täytyi tulla juuri siksi, mikä olen. Puhutaan vapaudesta, vastuunalaisuudesta. Hoh, lasten moraalia!… Isäni sitten. Hän oli köyhän komministerin poika ja oli tullut kotiopettajaksi tuohon rikkaaseen aatelisperheeseen. Köyhyydessä kasvoi hän, monien sisaruksiensa kerällä. Hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin työtä ja elatuksen murhetta. Muuta ei tietysti maailmassa löytynytkään. Lukea ja kieltäytyä, kieltäytyä ja lukea — siinä koko hänen elämänsä, ja lopuksi hän olisi kai saanut jonkun toimen, kun ei ennen helpottanut. Sitten hän pääsi maailmaan. — Kuinka ylellisyys mahtoi loistaa hänen silmiinsä, kutkuttaa hänen aistiansa, tunkea hänen joka huokosensa läpi. Palkollisen muodossa — hännystakkia ja kumarruksia joka päivällispöydässä, vaatimaton paikka alimmassa päässä pöytää, huomaamatta kadehtia, huomaamatta ihailla, aina varuillaan. Ajatelkaa tämän herrastalon kutkuttelevaa komeutta, tätä ylimyselämää mies-palvelijoineen ja käskyläisineen. ja tämän rinnalla alastonta puutetta, johon hän oli tuomittu palaamaan. Ajatelkaa hänen ikäväänsä, hänen tyytymättömyyttänsä. Kuinka raatelevia ääniä täytyi sekaantua hänen jokaiseen mielialaansa. Ja tähän kaikkeen oli hänellä läksyjen märehtijän terveys ja komministeritalon ruoalla elätetty ruumis. Mitä piti minun saaman perinnöksi? Kolmenkolmatta vanhana hän kuoli. — Talossa oli nuori tytär, sen tiedän, minä olen nähnyt hänen vanhempana ja naimisissa, ja hän oli kaunis vieläkin. Minua kummastuttaisi, ellei isäni olisi rakastunut häneen; pitihän kaiken häntä siihen yllyttämän… Ken tietää. Hengellisesti olen minä hänen poikansa — ken tiesi, — ruumiillisesti tuli äidikseni piikaneiti."
Marianne ei voinut pimeän tähden nähdä hänen kasvojansa, vaan äänestä tuntui, että hän hymyili.
"Ja kun nyt ajattelette tätä kaikkea tapahtuneena, niin tiedätte mistä olen perinyt tämän himokkaan rakkauden hienouteen, tämän mielipuolen nälän kauneuteen, joka ei koskaan sammu. Isältä perittyä — ei muuta mitään!… Tahdon voimaa sen varsinaisessa merkityksessä ei minulla ole ollut koskaan, sitä tahdon voimaa nimittäin, joka tunkee vuoren läpi ja kumoaa esteet. Vaan minun luonteeni oli kohtaloni. Se himoitsi, mitä minun koko olentoni ponnisti vastaan, himoitsi jokaisella tuntohermolla, jokaisella huokosella — samaa eri muodossa, vaan aina samaa: — hienoutta. Minussa oli jo vaisto, ennenkuin tiesin, mitä hienous onkaan, vieläpä ennen kuin olin nähnytkään mitään sinne päin. Minulla oli pieni musta samettimekko, jota koko koulu näytti sormellaan, vaan minä vavahdin onnesta, kun poskeni kosketti tuota hienoa kangasta; minä suutelin sitä salaa… Tuntuu aivan kummalliselta puhua siitä nyt. Onpa aivan kuin koko tuo vanha tunnemaailma eläisi minussa vielä entisine pikku-katkeruuksineen; ja kuitenkin on siitä niin kauvan jo kulunut; minun ei pitäisi sitä enää muistamankaan. — Te ette koskaan ollut niin perin köyhä, Marianne-rouva; te ette myöskään tiedä mitä ulkopuolella seisominen tahtoo sanoa. Te ette koskaan seisonut yksinänne kylmällä, pimeällä kadulla ja katsellut valaistuja ikkunoita nähdäksenne varjoja liikkuvan edestakaisin. Te ette koskaan ollut niiden onnettomien joukossa, jotka oman halunsa kiihottamana seisovat tyhjin käsin tieteen portaalla, ulkopuolella sitä maailmaa, jonne tietävät kuuluvansa — seisovat siinä hyljättyinä ja voivat äänettömyydessään ulvoa rajusti ja kamalasti kuin nälkiintynyt susi. Ah, Marianne-rouva, semmoinen kuluttaa elinvoimia, eikä kukaan tiedä, mitä sellaiset ihmiset saavat maksaa kasvojensa sileinä ja tyytyväisinä pitämisestä! — Vaan minä en ainoastaan himonnut ulkonaista loistoa, mutta sisällistäkin: sivistystä, aistikkaisuutta, nerollista, — kaikkea, mikä voi kohottaa jonkun rahvasta ylemmäksi. Minä ihailin taiteilijoita, tiedemiehiä, kirjailijoita, kunnioitin heitä kuin jumalia, mutta en hiljaisessa hartaudessa, vaan mielettömimmässä himossa päästä heidän vertaisiksensa. Millä keinoin? Siitä en ollut selvillä. En muuten mitenkään, kuin etten tahtonut olla rahvaan kaltainen, joka seisoo edustalla ja töllistelee. Minulla ei ollut keskusta. Minulla oli halua kaikkeen, vaan voimani olivat hajallaan kaikkialla. Minulla ei ollut hyvää päätä, älkää sitä koskaan uskoko, vaan minä olin aina etevä toverieni joukossa, sillä minä ahmin kirjanoppia hillittömällä himolla, mitä suinkin sain käsiini, kun vaan siten tiesin enempi vähän kuin muut, ja juuri tällä keinolla — kirjaviisaudella — piti minun saavuttaman tarkoitukseni. Minä olin yksikolmatta täyttänyt ja olin suorittamaisillani kandidaattitutkintoni.
"Silloin tapasin tämän naisen.
"Kaikki ihmiset puhuivat perinnöstä. Siitä kulki kertomuksia kaikissa sanomalehdissä. Ihmeteltiin, kuinka hän voisi kestää tätä ääretöntä onnea. Kahden henkilön aivan odottamaton kuolema oli saattanut hänet erään puolihupsun sukulaisvanhuksen ainoaksi perilliseksi, ja tämä vanhus oli elänyt jo niin kauvan, että häntä pidettiin kuolemattomana. Hän oli aina ollut holhottina, ei koskaan voinut mitään hävittää, eikä koskaan tehdä mitään testamenttia.
"Tämän naisen piti saada kaikki tyyni.