Vielä kerran pidätti hän hymyilyänsä; Marianne taisi kuulla sen äänestä.

"Ihmiset, jotka näkivät meidän yhdessä, luulivat häntä aivan minun vanhemmaksi sisarekseni, eikä hän huolinut oikaista heidän erehdystänsä. Hän kärsi, vaan hän oli ihmeteltävän pitkämielinen ja pelkäsi saattavansa minulle vastenmielisyyttä… Ah, Marianne-rouva, nyt — jälestäpäin — tunnen minä kalvavaa soimausta siitä, kuinka minä inhosin tätä hyvyyttä, tätä kärsivällisyyttä. Kuinka kipeästi se koski minuun, kuinka minä olisin tahtonut potkaista häntä kuin koiraa, saadakseni häntä vaan suuttumaan, päästäkseni tästä alamaisuudesta. Marianne-rouva, — minä vihasin tätä naista niin, kuin koskaan olen vihannut ketään ihmistä maan päällä. Minä olisin ravistanut häntä olkapäistä ja huutanut: nouse vastustamaan minua! Vaan hän ei olisi niin tehnyt… Ja kuitenkin hän välistä vähä miellytti minua. Me kulttuuri-ihmiset olemme kummallisen huikentelevaisia. Me, jotka olemme oppineet ajattelemaan sääntöjen mukaan, me sekoitamme oleellisuuden ulkopuolella olevaan, tuhannet ristiriitaiset mielialat ajelevat meitä, ja mitä enemmän me opimme niitä selittämään, sitä enemmän ne meitä hallitsevat. Hän — Matilda — tiesi sen, hän tiesi minkä silmänräpäyksen minä olin täydellinen orja. Niin tyhmää naista ei löydy, ettei rakkaus tekisi häntä viekkaaksi, kymmentä miestä viekkaammaksi, kun hän kerran on saanut avaimen meidän luonteemme epäjohdonmukaisuuksien kamariin. Matilda tiesi minun vihaavan häntä, hänen täytyi se huomata lukemattomista seikoista. Hän tiesi minun mielipuolen mustasukkaisuudella salaavan häneltä kaikki ajatukseni ja taipumukseni, tuumani ja toiveeni. Vaan hän oli kuin käärme: hän vakoili tietoonsa minun tarkoitukseni, luki kirjojani, voitti puolelleen ystäväni ja varasti itselleen minun katsantokantani. Ja mitä enemmän minä huomasin hänen tahtovan hiipiä minun sydämeeni, sitä enemmän minä vihasin. Kun kohteliaasti, kuten aina, ja ystävällisesti keskustelimme, oli meillä alituinen riita. Vaan hän löysi minun hellän kohtani: tuon määrättömän himon kauneuteen, ei luonnon, vaan hienouden kauneuteen. Hänessä itsessään ei ollut ollenkaan taipumusta ylellisyyteen, vaan hänellä oli taiteilijan silmä. Minä en ole koskaan kellään ihmisellä nähnyt semmoista väriaistia kuin hänellä. Hän osasi koota niitä ympärilleen lapsellisen yksinkertaisesti, vaan koskaan erehtymättä. Eikä ainoastaan sitä, vaan hänen ohuissa läpinäkyvissä käsissään luuli olevan ylenluonnollisen tunteellisuuden. Kaikesta, mitä hänen käsiinsä tuli, osasi hän valita juuri sen, mikä minua miellytti. Hän osasi omituisesti järjestää kukkasia! … sijoittaa kalut ympäri huonetta … ympäröidä niitä sametilla ja villavaatteilla, sijoittaa tyynyjä ja mattoja tarpeellisen huolimattomasti … oh, hän osasi lahjoa minun silmäni, saattaa aistini horjumaan, hän eli ainoastaan kiusatakseen minua kaikella, mitä minä jumaloin ja hän teeskenteli rakastavansa! — Jospa hän olisi voinut voittaa nöyryytensä, olisin minä rakastanut häntä kuin hullu, niin pitkälle oli hän päässyt!

"Ja lisäksi oli hän heikko, hän oli niin heikko, että elämä oli hänessä ainoastaan pieni lekotteleva liekki, vaan hän ei hellittänyt. Hän ei ajatellut kuolemaa, ei tuskia, — ei muuta mitään kuin minua. Ja hän tiesi kuolevansa; luuletteko sen mitään häneen vaikuttaneen? Hän ei olisi sittenkään hellittänyt minusta. Oh, minä muistan kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin hän sanoi minulle jäähyväiset. Hän oli kärsinyt hirmuisimpia tuskia yöllä, vaan aamulla lepäsi hän taas sohvallaan. Minä olin erään huvimatkailija-seuran kanssa päättänyt retkeillä vuorille kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi, ja hän oli minua innokkaasti siihen kehottanut. Oltiin Montreuxissa, Sen aamun minä aina muistan. Minä astuin sisään balkongilta, joka antoi laaksoon päin; ovet olivat auki, auringonpaiste ja kesätuuli hyväilivät ihmistä joka puolelta, — oh, Marianne-rouva, kevät oli, sinertävätä heijasteli kaikkialla, kukat olivat juuri puhjenneet, ne täyttivät ilman tuoksuillaan, tuntui kuin olisi maannut koko elämänsä ja nyt vasta avannut silmänsä. Minä seisoin selkä oveenpäin sisäpuolella oven suussa. Auringon valoa virtaili huoneeseen, jonkinlainen loiste näkyi olevan noilla vaaleilla kasvoilla päähän vaipuneine, läpitunkevine silmineen, tässä näyssä oli kirkkautta, vaan myöskin sitä sielun terävyyttä, jota kärsimykset synnyttävät. Tuo hento olento lepäsi tuossa rehevien värien keskellä, tai pikemmin: se makasi niiden päällä kuin tyhjä, voimaton vaatekappale, — ja tästä kaikesta pisti silmiin nuo viisaat, tarkkaavaiset kasvot. Tuntui perin toisenlaiselta kuin muutoin. Oli tyyni. Inhimilliset intohimot näyttivät puhdistaneen yksinkertaisuuden ja sitte poistuneen. Olinko minä koskaan tuntenut tätä vaimoa? Minä en tietänyt mitä tahdoin; liikutus valtasi minut. Silloin nosti hän hentoa, kuolonkarvaista kättänsä, minä värisen vieläkin muistellessani tätä hiljaista väsynyttä liikettä. Hän tiesi pian kuolevansa! 'Ei lähemmäksi,' sanoi hän ja hymyili minulle niin etten ole koskaan kenenkään ihmisen nähnyt niin hymyilevän. Hän makasi hiljaa ja katseli pitkään minua, kuin olisi hän hengittänyt keuhkoihinsa minun olentoani suurien silmiensä kautta, — ainaiseksi sulkenut sen näihin syviin, suuriin silmäteriinsä. Ahdistavia kyyneleitä kokoontui kurkkuuni — oh, Marianne-rouva, minä tahdoin heittäytyä polvilleni tämän vuoteen viereen ja huutaa mielipuolisia sanoja! Mutta silloin hymyili hän vaan noin hiljaa, armollisesti, kuin olisin minä ollut hullunkurinen lapsi. 'Pauli, seurasi odottaa, en minä eikä tohtori tarvitse sinua.'

"Ja minä horjuin ulos, en tiennyt mitä tein. Ja — voitteko uskoa? — tunnin perästä olin tuon kaikki tyyni unohtanut ja luulin löytäväni hänet entisellään takaisin tullessani. Minä ajattelin tuon olleen vaan hänen tavallisia oikkujansa. Kun minä tulin takaisin, oli kaikki ohitse. Kirstu ja kaikki oli hankittu. Hän oli kuollut seuraavana päivänä.

"'Älä katso minua, älä lähesty minua,' oli hän kirjoittanut paperilapulle. Siinä oli kaikki tyyni. Tuossa seisoessani tuo köyhä lappu kädessäni, huoneessa, jossa olin nähnyt hänen … oh, hän tiesi, mitä teki! … silloin valtasi minut menehdyttävä, kamala tyhjyys kuin olisi hän ollut kaikki minulle. Ja tämä sieluton huone, tyhjä, silmäontelo, painui minun mieleeni kuvaksi, joka seuraa minua aina, aina. Hän tiesi sen! Hän tiesi pakottavansa minua; — että minä nyt kaikella omallani olisin tahtonut ostaa takaisin mitä olin hyljännyt, — että minä nyt sitä halusin, sentähden että nyt oli liian myöhäistä!"… Pauli vaikeni hetkeksi, kuin olisi hän nihkiväsyksissä.

"Minä olen kokenut rakkautta kaikissa muodoissa," lausui hän melkein vasten tahtoansa, "minä olen ryöstänyt sydämen rinnasta ja mennyt menoani, vaan en koskaan ole tuntenut tätä toivotonta tyhjyyttä… Oh, Marianne-rouva, minä rakastin häntä!"

Hän heittäytyi taaksepäin pannen kätensä tuolin selkä-laudalle ja kätkien kasvonsa niihin, ja Marianne luuli kuulevansa puoleksi tukahutetuita, valittavia nyyhkytyksiä.

Sitte nousi Pauli hiljaa ylös; Marianne kuuli hänen käyvän huoneen läpitse ja oven pantavan kiinni; eteisen oven avain helähti vähäsen, ja sitten oli kaikki hiljaa, — hiljaa ja pimeätä.

Sinä iltana ei Börjellä ollut shakkitoveria.

11.