Hän oli kuullut oikein; vaunut olivat todellakin kolisseet. Olikohan siellä Börje, joka nyt jo tuli takaisin viiden junassa? Ei; hän tietysti tulisi asemalta jalkaisin. Kaikki hevoset olivat kiireessä työssä.
Ah — siellä tuli Pauli!
Niin. Nyt näki Marianne hänet. Hän tuli hollikyydillä ja ajoi suoraan huoneidensa edustalle. Marianne näki hänen iloisen, vakoilevan katseensa kääntyvän akkunaan, vaan hän oli noussut ja vetäytynyt sen varjostimen taakse, ettei häntä Pauli olisi huomannut.
Tämä oli poissa ollessaan useasti kirjoittanut Börjelle, ja Marianne tiesi hänen tulevan, vaan hän ei ollut viimeisessä kirjeessään voinut määrätä tulo-päiväänsä eikä millä junalla tulisi.
Hän näki kyytimiehen kantavan matkakapineita huoneeseen ja ajavan sitten pois. Heti sen jälkeen asteli Pauli itse pihan poikki iloisesti, odottavin kasvoin. Hän näytti terveemmältä kuin lähteissään.
Marianne vetäytyi jälleen seinään kiinni pidellen varjostinta salaa vähän sivulla ja seuraten jännitetyin katsein hänen liikkeitänsä. Hänen silmissään oli jotain pelkoa ja vihaa.
Pauli astui portaita ylös. Marianne kuuli hänen käyntinsä etehisestä. Siellä kuului ovi käyvän huoneeseen, tuolta kuuluivat hänen askeleensa etuhuoneesta; ne olivat pikaisia ja keveitä kuin nuoren tytön.
Marianne seisoi paikallaan akkunan vieressä nojaten kädellään pientä pöytää vasten. Heidän katseensa sattuivat yhteen.
Kuinka nuo ruskeat silmät laajenivat ja välkähtivät!
"Marianne!"