Koko tällä ajalla ei hän ollut muuta tuntenut kuin mielipuolen pelkoa, kun tapaisi Paulin, häpeätä, kun täytyisi katsoa häntä silmiin. Nyt oli se mennyttä, kestettyä. Vaan oliko hän iloisempi sentähden.
Hän tunsi pettyneensä, kuin pitkän unen nähtyään. Poissa olivat kaikki unelmat, jotka usvana olivat kaikkea ympäröinneet, ja jälellä oli ainoastaan säälimätön todellisuus. Tällaiselta, näin alastomalta, näin kaikesta runollisuudesta paljaalta ei ollut elämä koskaan näyttänyt. Hän tunsi olevansa erämaassa yksin Börjen kanssa; toisen kerran hän tunsi jo samaa, vaan ennen hän ei ollut voinut mitata sen laajuutta. Nyt tuntui se hitaasti levitteleivän hänen silmiensä eteen, — harmaana, kylmänä aamunkoittona, — ja toinen esine toisensa perästä, jokapäiväisenä, tavallisena, ilman mitään mielikuvituksen salaperäisyyttä.
Hän ei enää ollut Marianne, romaanien Marianne, unelmien ihastuttava olento, naisarvoitus, poikkeusihminen; hän, joka oli luotu ainoastaan rakastamaan ja rakastettuna olemaan. Hän oli aivan yksinkertaisesti vaimo, jonka piti tuleman äidiksi, kuten muutkin sadattuhannet vaimot. Vaan hän oli vaimo, joka oli kavaltanut lapsensa, ennenkuin se oli syntynytkään, ruokkinut sitä elämällään armastellessaan vierasta miestä silmäyksillään.
Se tuntui niin luonnottomalta, niin vastenmieliseltä, että hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan, kuin olisi hän herännyt riettaissa mässingeissä vietetyn yön perästä.
Katumusta hän kyllä oli tuntenut ennenkin, tai hän oli luullut ainakin sitä tuntevansa, ja silloin oli se häntä joko varmasti nuhdellut huikentelevaisuudesta tai sydämettömyydestä, tai saattanut hänelle, kuin kalvava epäluulo, selittämättömän tyhjyyden tunteen tai epämääräisen tuskan. Silloin oli se tullut hyökäten ja kiivaasti, vaan omin voimin oli hän saanut sen vaikenemaan tai sysätyksi syrjälle, kun hän ponnisti tahtoansa. Ja sillä oli aina mukana jotain hyväilevää, kaihokasta; se oli tuskaa, johon mielihyvä oli yhdistetty.
Vaan tämä oli toista.
Hänestä tuntui kuin olisi raaka käsi ravistanut häntä olkapäistä ja kuin hän olisi herännyt ainoastaan nähdäkseen häpeätä ympärillään. Ja nyt seisoi hän tuossa tuijotellen itseänsä tuntien mielessään kaikkea sitä kammoa, jolla hän ennen oli katsellut sitä, mikä oli alhaista ja likaista. Siinä, josta hän nuhteli itseänsä, ei ollut edes mitään voimakasta eikä suurenmoista, siinä oli ainoastaan jonnin joutavaa, rumaa — epämääräistä kuin eläinten menettelyä.
Nainen hänen asemassaan, ja alentuu sillä tavalla katselemaan vierasta miestä! Se ei ollut rikos; ei vuotava haava eikä sovitusta kaipaava, erehdys. Se ei ollut mitään muuta kuin mädännyt pilkku hänen elämässään, mädännyt pilkku, jota eivät muut saaneet nähdä, vaan jota hän alati kuljetti mukanaan.
Ei kukaan häntä syyttäisi, ei kukaan vaatisi hänelle rangaistusta sen johdosta. Tämä oli vaan hänen oma asiansa. Se oli hänen pieni arka salaisuutensa. Se oli vaan äänetön oikeuden palvelija, joka suu pilkallisessa hymyssä asetti hänet maahan tuolta pyhimyksen istuimelta, jolla hän luuli istuvansa.
Nyt voi hän puhua hyveestä ja sydämen puhtaudesta!