"Minä pelkäsin viime yönä," vastasi Marianne hänen kysymykseensä.
"Mitä sinä pelkäsit?"
"Tuo on hirmuinen kello. Minä pelkään sitä, ja se kuului yöllä."
Börje katsahti häneen.
"Semmoisen pelon täytyy sinun voittaa," sanoi hän kuivasti.
Marianne oli melkein toivonut, että hän tarjoutuisi ottamaan kellon pois paikaltaan.
"Tuommoista synnyntäpelkoa en minä luule voitettavan," sanoi Marianne.
"Synnynnäistäkö!" sanoi Börje melkein ylenkatseellisesti, "ei, teillä naisilla on tapana myöntää joka asiassa. Etkö luule löytyvän miehiä, joita tuommoinen synnynnäinen pelkuruus vaivaa? Vaan he taistelevat sitä vastaan, kunnes se häviää; ja naiset voisivat tehdä samalla tavalla."
Marianne huomasi sekä pettyneensä että nöyrtyneensä. Hän oli odottanut myötätuntoisuutta ja sääliä, vaan kävi toisin! Hän ei puhunut enää mitään syötäessä.
Börje huomasi hänen alakuloisuutensa ja noustuaan pöydästä meni hän hänen luokseen, kun hän vielä istui paikallaan. Hän veti tuolin itselleen ja istahti niin, että heidän täytyi katsella toisiansa suoraan kasvoihin.