Kun Marianne oli jäänyt yksin Börjen kanssa, meni hän hänen luokseen.
"Börje, kuinka voit sinä pitää minua kaikesta tästä erilläni ja luulla sen olevan parasta?"
"Se oli hyödyllistä."
"Mutta semmoista umpimielisyyttä!"
"Semmoinen on minun luonteeni."
"Kaikkiako kohtaan?"
Marianne hymyili vähä. Yksi poikkeus oli ollut, — hän, joka nuo kirjeet oli saanut.
"Minusta on ollut hauskaa nähdä sinua täällä, — tässä vanhassa keskuudessa, josta minä paljon pidän," sanoi hän, "sen täytyi sulaa yhteen nykyisen kanssa. Ja nyt se on tehty, rotko on täytetty. Tule istumaan, Marianne. Minä olen hävennyt olla se kuin olen, nyt ei ole laita enään niin."
Hän talutti Mariannea vanhanaikaisilla patjoilla päällystetylle seinärahille istumaan, vaan tämä ottikin pienen jakkaran ja asettui vastapäätä miestänsä. Hän taisi näin paremmin katsella Börjeä kasvoihin istuessaan kyynäspäät tämän polvilla ja nojaten leukaansa käsiä vasten.
"Kun on antanut parhaan, niin ei tarvitse säästää pikkumurusia," sanoi Marianne hymyillen, "kun olemme nyt puheisiin päässeet, niin sano mulle, mitä sinä teit kaupungissa niin usein; minä olen ollut hirmuisen utelias."