Noin viikko oli kulunut serkun häiden jälkeen, ja molemmat veljet olivat tulleet edellisenä iltana Lundista kotiin ollakseen sunnuntain kotona. Koko perhe oli koolla, paitse isä, joka oli ulkona. Nyt piti käytettämän tilaisuutta, että kukin saisi sanoa, mitä hänellä oli mielessä, sillä perheeseen sijoitetuista vuokralaisista ei ollut ketään saapuvilla, ja aamupäivällä myöhempään odotettiin Börjeä.
Mariannen perhe oli eräänlainen tasavalta, jossa kaikilla oli äänestys-oikeus.
"Niin, sitähän mun pitikin sanoa sulle, Marianne," sanoi äiti äänellä, joka ilmoitti, että hän oli ainoastaan kutsunut tytärtänsä jo alettuun keskusteluun, "että sinun kaikella muotoa täytyy ottaa selko Börjen ja hänen sukulaistensa välistä. Onpa sangen kummallista, ettei hän koskaan mainitse siitä mitään. Teidän pitäisi toki menemän hänen äitiänsä tervehtimään."
"Oh, rakas äiti, siinä voi minun mielestäni Börje menetellä kuinka itse tahtoo, eihän minun semmoista tarvitse hänelle esitellä," huomautti Marianne.
"Niin kyllä, mutta kyllä sinun ajoissa pitäisi hankkia tieto, mikä siinä on," lausui puolestaan Waltteri, joka käveli edestakaisin laattialla, "kun hän niin yksipäisesti on siitä puhumatta, voi olla mahdollista, että hänellä on siihen syytä. Semmoista ei koskaan voi tietää edeltäpäin, ja jos siinä olisi jotakin, josta sinä vielä saisit vastenmielisyyttä —"
"Mitä se muuta olisi, kuin että hänen sukulaisensa ovat talonpoikia ja että hän häpee niitä!" lausui Kaarle, joka makasi sohvalla supi suorana ja tuprutteli savuja sikaaristaan.
"Siinä arvaat Kalle veli hullusti," sanoi Waltteri, "Börje ei ole se mies, joka häpeää olla talonpojan poika."
Hakvin oli istunut sanomalehti auki edessään ja nenä siihen painuneena, nyt laski hän sanoman alemmaksi ja katsahti ylös ulkonevilla, likinäköisillä linnunsilmillään.
"Äh — kunpahan hän ei olisi yhtä hieno kuin joku teistä!"
Waltteri seisahtui ja katsahti häneen, nauroi sitten musertavalla ylenkatseella, kääntyi ja pitkitti kävelyänsä.