"Katsoppas, noin viisas!" sanoi Börje lempeästi, "ja se onkin vaan varsa, jonka minä itse olen opettanut."
Marianne ei voinut vastata. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni vasemmalla kädellään vaunujen istuimesta.
Kiviruukkuihin kasvitarhaan vievien portaiden kummallekin puolelle oli pantu kaksi korkeata tulisoihtua, jotka loimottaen valaisivat koko rakennuksen ja kivikäytävän, ja joiden valossa kauvempana olevat kuuset näyttivät vielä mustemmilta ja salaperäisemmiltä. Herkästi värähtelevät liekit loivat Börjen kasvoihin heleän hohteen ja kuvastuivat hänen silmiinsä kiiluen kummallisesti.
Takajalat polvistuen ja kavioillaan kolistellen seisahtuivat hevoset. Kun renki otti ohjakset ja Börje hyppäsi auttamaan Mariannea alas, heittäytyi tämä melkein hermottomasti vaunuista.
"Pelkäsitkö — sydänkäpyni?" sanoi Börje nauraen ja asetti hänet maahan.
"Pelkäsin," kuiskasi toinen vavahtaen.
Muuan koira hyppäsi naurahdellen ja ilosta uikuttaen pystyyn heitä vastaan, ja emännöitsijä seisoi avonaisessa porstuan ovessa tuon harhaillen värähtelevän tulen loisteessa, joka lekutellen kuvastui hänen terävänenäiseen muotoonsa, jota hampaaton, kireä hymy suun sopissa kaunisti. Mariannen pelästyneessä mielikuvituksessa näytti hän vankilan vartijattarelta.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" huusi hän iloisesti, vaan häveliäästi varuillaan ja sysi toisella kädellään koiraa syrjään, joka nyt hurjasti huristen hyökkäsi hänen kimppuunsa, ikäänkuin kertoakseen herransa olevan jo kotona.
Joka ainoassa akkunassa oli valoa, koko pitkä huonerivi näytti tuijottavan silmät selällään Mariannea.
"Tämän ovat he itse tehneet, aivan itse päästänsä," sanoi Börje hyvin hiljaa vaimolleen. Hän tuntui olevan liikutettu ja tyytyväinen.