Neitsyt poistui äärettömästi kummastellen ihmeellistä emäntäänsä sydämessään.
Mariannesta tuntui aika pitkältä Börjen ulkona ollessa, ja kun hänellä ei enää ollut halua lukea, meni hän pukeutumaan.
"Sinä olet oivallisen näköinen," sanoi Börje hetken perästä sisään tullessaan. Hän siveli kädellään Mariannen selkää tunnustellen villakankaan pehmeyttä. Ja hän piti paljon tummista väreistä.
Börje heittäytyi sohvalle ja silmäili sanomalehteä. Marianne istahti piaanon viereen ja soitteli. Äkkiä hypähti hän pystyyn kuullessaan jonkun soittokellon malmisen kaiun, niin että katonkannattimet tärisivät.
"Mitä se on!" huusi hän.
"Päivällisellehän vaan soitetaan."
"Uh, onko se vaan vellikello? Sillä on ruma ääni," sanoi Marianne pyyhkäisten käsillään ohauksiaan, kuin poistaakseen vastenmielistä vaikutusta.
Börje piti paljon tuosta kellosta, jonka malminen kaiku kuului kauvaksi kedolle ja vallan toiselta kuin tavallinen päivälliskello. Hän tuli melkein loukatuksi.
"Ei, Marianne, ei sillä ole ruma ääni, tule ulos kartanolle, niin saat kuulla."
Hän otti Mariannea kädestä ja veti hänen ulos kivikäytävälle pitkin istutuksia.