"Näettekös, minun vaimoni on kasvatettu kaupungissa eikä ole ollut ollenkaan maalla. Hänellä olisi vaan vaivaa, jos menisitte hänen luokseen, parasta on noudattaa vanhaa tapaa. Minä annan rahoja, ja jos jotain on, niin tulkaa minun luokseni."
"Voi poloinen päiviäni! Keneltä kysyn minä ruokaa?" puhkesi neitsyt kauhistuksella puhumaan.
Börje veti iloisesti suutaan nauruun.
"Ettehän ole siitä koskaan ennenkään mitään kysynyt."
"En, mutta kun rouva on talossa!"
"Ei se tee mitään erotusta; hän on hyvillään, kun pääsee kaikesta siitä."
Neitsyt seisoi ja hivutteli tuolin selkälautaa toisella etusormellaan.
Hänellä oli paljon sydämellä, mutta se ei voinut päästä ulos.
Börje huomasi, että tällä tavalla menetteleminen emännällisissä velvollisuuksissa oli neitsyn mielestä perin hullua, melkein ylenkatseellista.
"Minun vaimoni on heikko, hän ei jaksa puuttua sellaisiin asioihin," sanoi hän melkein tylysti lopettaakseen kerrassaan kaikki selitykset.
Neitsyt pelästyi, sillä hän kunnioitti suuresti nuorta isäntäänsä, ja saatuansa kiireesti rahoja suolaan lähti hän huoneesta.