Eräissä tanssiaisissa sai tämä seikka aikaan suuren kohtauksen, josta puhuttiin koko seudulla, — se oli tyhjentymättömänä ilon ja keskustelun aiheena "istuvan oikeuden" edessä. Patruuna oli pannut merkille, että Selma illan kuluessa oli tanssinut kaksi tanssia erään nuoren luutnantin kanssa, joka patruunan mielestä oli hävyttömän kaunis ulkomuodoltaan. Juuri ennen tanssiaisten loppua lähestyi luutnantti Selmaa uudelleen aikoen pyytää hänet tanssiin. Mutta juuri hänen kumartaessaan hyökkäsi patruuna esiin, kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympärille ja läähätti raivoissaan:
"Minä tanssin itse vaimoni kanssa."
Se oli auttamattoman naurettavaa.
Luutnantti loukkaantui, patruuna käyttäytyi raa'asti, ja Selma häpesi miehensä puolesta.
Selmasta tuntui sanomattoman alentavalta, että patruuna oli täten paljastanut heikkoutensa vieraille, mutta pahimmalta häväistykseltä tuntui sittenkin se, että hän yhdessä ventovieraan miehen kanssa, jota kohtaan hän tunsi vain välinpitämättömyyttä, ja jolle hän itse ei merkinnyt mitään, sai ottaa vastaan patruunan mustasukkaisuuspuuskan. Oli niin hullunkurista kuulla tuon tanssikavaljeerin puhuvan hänestä ja puolustavan häntä, että se hänen mielestään tuntui häpeäpilkulta, jota hän ei koskaan voisi unohtaa. Vieläpä hän sai vastustamattoman vastenmielisyyden luutnanttiparkaakin kohtaan, joka ajoi hänen asiaansa niin ritarillisesti, että hän olisi toivonut näkevänsä hänen vajoavan lattian alle.
Siitä päivästä lähtien oli Selma aivan muuttunut. Hän oli jo liiaksi tottunut hillitsemään itseään, niin ettei hän päästänyt harmiaan miestään kohtaan puhkeamaan sanoiksi, eikä edes hänen käytöstapansa lämpömäärässä voinut huomata mitään äkillistä muutosta, mutta patruuna tunsi sittenkin aivan selvästi, miten se hitaasti mutta varmasti laskeutui. Se saattoi hänet epätoivoon. Hän huomasi tehneensä tyhmyyden ja paloi hyvityshalusta.
Kultaa ja lahjoja valui sateena Selmalle, mutta hän otti kaikki niin huolettoman välinpitämättömästi vastaan kuin hänellä aina olisi ollut aarrekammio tyhjennettävänään. Hän kiitti patruunaa aina ystävällisesti, mutta rauhallisesti, ikäänkuin hän kaksikymmentä vuotta olisi nähnyt hänet jalkojensa juuressa.
Patruuna tästä vain yltyi.
Hän ei koskaan mielestään päässyt kosintaa kauemmaksi tämän naisen suhteen, joka ei milloinkaan tullut ainoatakaan astetta lämpimämmäksi kuin mitä hän tavallisuudessa oli, ja joka tuntui sitä enemmän poissaolevalta, kuta kiihkeämmin hän painoi hänet rintaansa vasten.
Selma olisi voinut yhtä hyvin olla viisikymmenvuotias kuin seitsemäntoista.