Hänen huudahduksensa ilmaisi niin hillitöntä vihaa, että Rikhard hämmästyi. Mitä hän oli oikeastaan tehnyt?
"Te tahdotte, että teitä pidettäisiin voimakkaina," jatkoi Selma läähättäen nopeasti, "eikä teillä ole vähintäkään valtaa itsenne ylitse! Milloin teille olisi häpeä antautua kiusauksen valtaan ja milloin häpeä ei lankeaisi meidän ylitsemme? Mene! En tahdo nähdä sinua enää."
Selma heittäytyi tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Vastaamatta mitään Rikhard astui edestakaisin huoneessa — tässä pimeässä huoneessa, jossa brysselimatot vaimensivat hänen askeliensa äänen.
Hän ymmärsi Selmaa. Ehkäpä hän olikin oikeassa.
Sitten hän pysähtyi hänen eteensä. Rikhard oli kalpea.
"Selma," sanoi hän, ja Selma katsoi häneen kylmästi ja terävästi.
"Etkö sinä nytkään uskalla?" Rikhard ojensi suuren laihan kätensä katsomatta kuitenkaan häneen. Ei edes katseellaan Rikhard tahtonut sitoa Selman tahtoa. Jos Selma saattoi luottaa häneen, tekisi hän sen sanoitta ja selityksittä.
Selma nousi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa rauhallisesti, kysyvästi.
"Kyllä, minä uskallan," vastasi hän ilman vähintäkään äänenvärähdystä, ja samalla hän laski kätensä Rikhardin käteen. Rikhard puristi sitä niin kovasti, että siihen koski, mutta aivan kylmästi — ainoastaan varman päätöksen lujuudella.
"Selma," sanoi hän vakavasti, "nyt minä tiedän minkä arvoinen sinä olet, ja minä melkein iloitsen siitä, ettei sinusta tullut minun vaimoani: tämä on äärettömän paljon enemmän. Sinulla tulee olemaan kunniaa minusta."