BIRGER (pitäen sitä omassaan). Voitteko lyödä kättä myös siitä toisesta asiasta — Idaa koskevasta.
SIIRI (tempaa pois kätensä).
BIRGER. Niin, kuinka nyt kävi!
SIIRI. Mitenkä minä voisin sitä tietää.
BIRGER. Kas niin, minä en tahdo kiusata teitä enempää. Tulkaa nyt ja istukaa, niin minä kerron. Ei sinne! Täällä teidän täytyy istua. Kas noin. Kääntykää minuun. Noin! Ja kuunnelkaa nyt: Minä olin tuskin kahdenkymmenen täyttänyt, kun ensi kerran näin Idan ja en juuri koskaan ollut naisten seurassa. Siksi rakastuin häneen paikalla. Minä en tiennyt, jos hän oli hyvä tahi paha, tiesin vaan että hän oli kaunein tyttö, minkä siihen saakka olin nähnyt. Tuntemaan toisemme opimme vasta sitte, kun olimme kihloissa ja mitä tutummaksi tulimme, sitä vähemmäksi kävi myötätuntoisuus välillämme. Hän on kylmä, niin kauhean kylmä ja hän jäähdytti minunkin tunteeni. Mutta minä tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, huolimatta olenko rikas tahi köyhä, onko minulla varaa antaa lahjoja eli ei. Näettekös, löytyy suuria täysikasvuisia miehiä, jotka kaipaavat rakkautta, aivan kuin pikku lapset. Äitini kuoli, kun olin yhdeksän vuotias. Vaan minä muistan hänet niin tarkoin. Pimeinä syysiltoina, kun myrsky ulkona oikein raivosi, silloin usein oli tapani vetää lakana koko pääni yli ja peitossa ollessa kuvitella mieleeni, että koko huone nyt rymähtäisi kokoon. Ja kun katsoin sen alta, näytti todellakin, kun olisi seinät horjuneet. Kuinka selittämättömän turvalliselta silloin tuntui, äidin tullessa sängyn vierelle — hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin hän aina liikkui — kiertävän peitettä hyvin ympärilleni, suudellen minua tukalle! Toisinaan uskottelin hänelle, että olin unessa ja sitte yht'äkkiä käännyin ja kiersin käteni hänen kaulalleen. Ja silloinkos minä nauroin! Ja koko pelkoni oli silloin myös poissa. — — Kuinka hyvin sen vielä muistan, vaikka siitä on jo niin pitkä, pitkä aika. Tuntui niin suloiselta ajatella että löytyi edes yksi, joka rakasti yli kaikkien. Rauhallisin onnen hetki oli se kun sai painua hänen syliinsä ja lujasti luottaa häneen ja uskoa hänellä olevan voimaa kaikkeen ja tietää hänen pysyvän aina semmoisena, — ettei mikään saisi hänen mieltänsä muuttumaan. Mutta te itkette! Miksi te itkette?
SIIRI. En minä itke!
BIRGER. Olen aina uneksinut, että maailmassa löytyisi edes yksi nainen, joka pitäisi niin paljon minusta, että hän unohtaisi muun maailman ja tyytyisi vaan minuun. Ei tuntisi itseään onnettomaksi, vaikka meidän täytyisi kulkea huonoissa vaatteissa, muut meitä halveksivat, tahi jos olisimme pakoitetut tekemään yksitoikkoista työtä — kun hän vaan saisi jakaa elämän vastukset minun kanssani — saisimme olla toistemme omat. Ajatelkaa: ettei hänellä olisi mitään muuta maailmassa kuin minun rakkauteni ja tuo työ, jota te niin kammotte.
SIIRI. Minä en kammo työtä, vaan ainoastaan yksitoikkoisuutta.
BIRGER. Mutta ajatelkaa sitä naista, joka olisi minuun sidottu, hän ei olisi ainoastaan yksitoikkoiseen työhön tuomittu, hän olisi sysätty nurkkaan samalla lailla kuin te olitte setänne syntymäpäivänä.
SIIRI (hiljaa). Mutta te häntä kumminkin rakastaisitte.