SIIRI (heittäytyy tuolille kirjoituspöydän ääreen ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Poistuvan vaunun kolinata kuuluu ulkoa.)
NILLA (sivuovesta). Rakas pikku Siirini! Täytyykö hänen istua yksin täällä ja ikävöidä?
SIIRI (pyyhkii silmänsä). En minä ole ollenkaan ikävissäni. (Rupeaa kirjoittamaan.)
NILLA. Olisiko se sitte ihmeellistä — se! Kun on nuori ja jalat vavahtelee, kun vaan ajatteleekin tanssia, — — ja sitten saapi istua yksin täällä! Mutta minulla on jotain pikku tytölleni.
SIIRI. Onko Nillalla?
NILLA. Onpa niinkin. Enkö minä saa koota vähän jotain hänelle, jonka täytyy kotia jäädä ikävään, kysyn minä. — "Mitä enemmän, sitä parempi" — sanoi tuomari. Ja nytpä hän saakin nähdä.
SIIRI. Nilla on aina niin hyvä.
NILLA. No, enkö olisi sitte! — minun ainoalle pikku ystävälleni. (Menee ulos ja tulee kohta takaisin makeisten kanssa.) Kas näin; nyt saa Siiri herkutella miten vaan tahtoo. Ja hyvästi nyt, pikku tyysäni, hyvästi! (Menee.)
SIIRI (istuu ja miettii). Kalle parka! Jos minä kumminkin telefoneeraisin hänelle tästä kaikesta. (Järjestää virvokkeita. Pudistaa alakuloisesti päätään, mutta ilostuu kohta jälleen. Panee rivakasti tuolin pöydän ääreen ja näyttää niinkuin puhuisi jollekin. Tarjoaa vadeista, ottaa viinipullon ja panee korkkivääntiön siihen.)
NILLA. No, voitteko nyt ajatella kummempaa! Ida neiden sulhanen on tullut, — hevosella ratsastanut niinkuin paha olisi kintereillä.