— Totta. Sehän on vertauskuva — ja hyvin kuvaakin loistonsa pian kuihtuvaa kunniaa. Entäs toinen palkinto?
— Kuollut nokkahiiri. Ainakin kunniallisesti, ehkä hieman omituisesti valittu.
— Näyttää olevan aiottu vain variksille. Kai sitten koko joukko kunnialla mainitaan?
— Arvattavasti. Mutta nyt kai aletaan.
He katsoivat heinäsuovaa kohti. Iso varis, puheenjohtaja, piti pienen avausvaakkunan ja sitten alettiin.
Muuan vanha varis alkoi kilpailun. Hän kohosi kurkkuaan karauttaen, lensi pienen matkan koivunlatvoja pitkin, kääntyi ja tuli samaa tietää takasin. Hän oli ennenkin kilpailuja alkanut; aina lentänyt saman matkan samaan yksitoikkoseen tahtiin siipiään heilauttaen; ja aina oli hänet kunnialla mainittu, ja siitä hän nytkin näytti olevan varma.
Esiintyi sitten nuoria variksia. He lentivät aivan samoin kuin ensimäinenkin.
— Vähäinen vaihtelu ei haittaisi, arveli kottarainen.
Mutta palkintotuomarit olivat tyytyväiset, ja kaikki varikset rähisivät ilosta.
Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.