Uudenvuoden jälkeen alkaa äiti palvelushenkineen liikkua. He juoksevat kuumeisessa kiihkossa rakennusten väliä. Isä on viislaidan omistaja ja väkeä on omaa ja vierasta. Äidin pitää leipoa leivät kaikille, täydentää villavarastoa, muistaa kaikkien tarpeet, voita, lihaa ja muuta, mitä vuosisatoina on kuulunut Lofotlaukkuun.
Köyhä kalastaja lähtee palkkamieheksi ja saa isännältä varustuksen. Onpa osuusveneitäkin.
Mutta varakkaan kauppiaan talossa, jossa saadaan laittaa kuntoon useampia venekuntia, ei emäntä kahteen viikkoon jouda viipyvillä askelilla maata lämmittämään. Lofotmiehillä on hyvä ruokahalu. — Sellaisessa talossa on lehmiäkin talon tarpeiksi ja ylikin, kestikievari on näet usein yhdessä. Tuntureilla on runsaasti ruohoa ja kukkulain välisiltä suomailta saadaan suurella vaivalla hyvää heinää. Syksyllä täyttyvät drittelit voilla, joka kumminkin on rauhoitettua, sillä Lofotilla tarvitaan ainakin 5 kiloa mieheen. Joulun alla on teurastettu lampaita ja joka miehen kistussa on lapoja ja käpäliä suolassa, savustettuna ja kuivattuna. Vielä on 3 kiloa nuorta ja 3 vanhaa juustoa, 2 kiloa läskiä, 3-4 talikynttilää mieheen. Sillinelikossa on mailman parasta silliä, mutta sitä ei täällä sillin maassa paljon syödä. Kun ei ole punssia iltajuomaksi, ei myöskään tarvita paperissa paistetuita silliä aamulla. Etikkaan ja sipuliin sekotettuna sitä syödään tai keitetään siitä soppaa, n.k. silliryyniä — kauhea keksintö.
Joka veneessä on vielä suolaa ja puol'ankkuri "hapanta", maidosta keitettyä, tai nyttemmin etikkaa. Kahvia on 1/2 kiloa viikoksi venekuntaa kohti.
Äiti ja tytöt siis häärivät, isä ja miehet astelevat aittojen ja venekodan väliä, jossa on teloillaan viislaita, kaunein ja merikuntoisin vene, mitä löytyy. Airoja ja köysiä heitellään että mäikyy. Kaiku kiirii pihan ja halkomäen yli tunturiseinää ylös, joka vastaa kumeasti.
Puita otetaan mukaan Lofotille, jonka kalliolla ei mitään kasva. Kivihiiltä siellä myös poltetaan. Vanhoja, kampuraisia vaivaiskoivun runkoja sovitellaan veneeseen perillä pilkottaviksi.
Tuleepa päivä, jolloin viislaita lasketaan vesille varusteineen. Parkitut langat pannaan tyhjiin tynnyreihin. Lasikuulat, joita kohoina käytetään, loistavat sinivihreinä. Kakstoistavanteisissa tynnyreissä ovat makuuvaatteet, korsipatja, ryijy ja vällyt. Matrassia ei käytetä. Ryijyt vaan kovalle lavitsalle ja siinä vedetään työstä väsyneen syvää unta.
Mutta äiti ja tytöt? Vielä on leipomus ja pesu. Uuni hehkuu. Naiset ovat jauhosta valkeita ja hiestä punasia. Toinen taikina nousee ja toinen paistuu — niin yötä päivää suurissa taloissa. Eukot tietävät elävänsä. Kudotaan pitkiä sukkia, parsitaan villapaitoja, leipojat saavat kahvia ja pesijät viinaakin. Nämät raukat pistelevät punasia käsiään veteen lakkaamatta ja hameet ovat jäykkiä kuin vanteilla varustetut.
Ruokakistut kannetaan sisään. Äiti sijottaa leivät ja eväät tarkalleen, ei ole liikaa tilaa. Vaatearkku on yhtä tärkeä. Siinä on yhdet pyhävaatteet, sukkia, viisi paria valtavia kintaita, kenkiä, öljyvaatteita ja paikkaustavaraa.
Kun kaikki on valmista, pistää nuori väki tanssiksi. Niin on vanha tapa. Siinä tytöt poikineen pyörähtelevät. Useinkin viimeisen kerran. Niin moni reipas poika jää Lofotille. Länsivuono on suuri hautuumaa, jonka pohjalla paljon luita valkenee. Mies putoo, laine lyö yli eivätkä nuo 30,000 seikkailijaa häntä muistele. Yhdessä tuvassa kenties itkee emo ja lemmitty.