Palatsin porttien edessä seisoi liikkumattomana kaartin krenatöörin vahdit. Pelkkiä jättiläisiä. Ja pelkkiä vanhuksia. Härmä oli tehnyt heidän viiksensä, hiuksensa ja partansa lumivalkeiksi.
Valkoista ja hiljaista oli joka taholla.
Kylminä katsoivat taivaalta tuikkivat tähdet.
Ja palatsissa pelkkää loistoa, valoa, lämpöä kaikki. Jättiläispeilit monistuttavat vierasten joukkoa. Miekan helinä, kannusten kilinä, vaatteiden kahina, hiljainen pakina täyttää ilman.
Suureen kristallisaliin keskittyy elämä. Kymmenen jättiläiskruunua, kussakin kaksisataa vahakynttilää, luo siihen himmeää, miellyttävää valoaan.
Jokaisen katse kääntyy tuon tuostakin kullalla koristettuun ebenholz-oveen päin: sieltä odotetaan tsaaria.
Oven molemmat puoliskot lentävät äkkiä auki. Ylihovimestari astuu sisään, hänen perässään kaksi palvelevaa kamariherraa, sitten tulee näkyviin tsaarin kookas vartalo, kalpeat kasvot, hänen takanaan näkyy kaksitoista punaviittaista suomalaista henkivartijaa leveine miekkoineen.
Kaikki vaikenevat. Ylimykset asettuvat riviin. Mutta tsaarin silmä on oikullinen. Se ei näe sitä ensiksi, jota hovitavan mukaan pitäisi nähdä.
Suosikkiensa Olga-husaarien överstin hän viittaa ensiksi luokseen.
— Kuinka voitte, pojat?