Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa, tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin, yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä, ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien, joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt — ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä, jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2) sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät, sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin; 4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja, joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon, ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.
Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa, isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt (ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin. Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.
Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä. Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty: Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja evankeliumin miekalla.
Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun erehtymätön selittäjä.
Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".
Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän arveli tahtovansakin niin tehdä:
Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat, arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin syllogismi cornuti ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi täydellä isännänvallalla.
Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja, tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies, mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa, kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti, että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. rapti Ganymedis honores; arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa rapti kuuluvan Ganymedis sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan honores sanaan, ja hän jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.
Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista, Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti löytymän luettavina tämän kirjassa Enchiridion militis christiani [Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin kuin hän oli sen maininnut.
— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.